Talvimasennusta ja pimeää

Pitkästä aikaa taas. Mutta onhan tässä paljon tapahtunutkin. Syksy oli ja meni, ja syksy oli ehkä elämäni paras. Oli kaunista, syksyn värejä, ja lämpimiä ja pehmeitä syyssateita. Ja se kaikki uusi, kaikkea piti kokea, uusiin ihmisiin tutustua, se oli ihanaa aikaa :) Tapahtui niin paljon kaikkea ihmeellistä, ja vaikka alku olikin vaikea, vaikka oli vaikea lähteä uuteen ja tuntemattomaan paikkaan, kaikki sujui loppujen lopuksi ihan hyvin, ja tutustuin moniin ihmisiin, sain kavereita ja opiskelu on kivaa.

Mutta nämä talvet. Ei talvissa mitään vikaa ole. Ei ollenkaan. Talvella on kivaa, kun on lunta, kaunista ja puhdasta lunta. Voi lähteä laskemaan mäkeä tai lumisotasille, tai vaikka hiihtämään. Ja miten kivasti lumi huurruttaa puiden oksia ja kuinka kaunista onkaan kun iloisten ihmisten hengitys höyryää kirpeinä pakkasaamuina. Ja miten mukavaa onkaan tulla raikkaasta pakkasilmasta sisälle lämpimään juomaan lämmintä kaakaota.

Mutta ne talven varjopuolet... Ennen kaikkea inhoan pimeyttä. Kylmyydessä ei sinänsä mitään vikaa ole, pakkasessa, mutta kylmät ja pimeät yöt, niitä inhoan. Varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun ulkona ei ole lunta. Tällä kaupungissa, jossa on betonitaloja vierivieressä, tulee joskus iltaisin ahdistava tunne. Ulkona on pimeää, tiet ovat märkiä ja mustia. Välillä tuntuu että se pimeys syö kaiken ilon tästä paikasta. Ei öissä ole mitään pelottavaa, mutta välillä tulee yksinäinen, haikea ja ahdistunut olo.

Ja loppujen lopuksi, kaikki uusi on aina jännittävää. On shokki, kun koko elämä muuttuu kertaheitolla, mutta toisaalta, kaikki uusi on aina jännittävää. Mutta mitä sitten kun luennot alkavat olla rutiinia, kun kaikki on jo nähty? Mitä sitten, kun on kuukausia koettanut tutustua uusiin ihmisiin, ja jossain kohtaa sitä vain tajuaa, ettei todellisuudessa tunne melkein ketään. Joku ilta aloin miettiä, ja totesin, ettei minulla ainakaan ole täällä kovin montaa sellasita kaveria, jonka luokse voisin vain lähteä kylään, tai kenen kanssa voisin lähteä minnekään kahdestaan. En väitä ettenkö olisi saanut ystäviä, hyviäkin sellaisia, mutta aina välillä tulee sellainen olo, että kaikki katoavat jonnekin, ja jään yksin. Ehkä minulla ei siis ole elämää. Tai ehkä on aivan normaalia viettää laiskoja päiviä yksin nyhjäten, rauhassa ollen. Niiden viettäminen vain tuntuu vaikealta, kun on ensin ollut muutaman kuukauden koko ajan menossa. Ja tuntuu vaikealta, kun kotona oli aina ihmisiä, eikä koskaan oikeastaan tarvinnut olla yksin. Vaikka ei olisi puhunut kenekään kanssa, ja vaikka olisi ollut eri puolella isoa taloa, silti ei ollut yksinäinen olo, niin kuin täällä, yksin omassa pienessä asunnossa. Eiväthän ihmiset minnekään katoa, aina he ovat olemassa, mutta silti.

Ja se on taas se syysmasennus. Tai talvimasennus, syksy oli kivaa aikaa. Lähinnä tuo pimeys. Kun valoisaa aikaa on kolme tai neljä tuntia päivässä, se väsyttää. Ja aamuisin nouseminen on niin vaikeaa. Aamuluennot ovat suorastaan tuskaisia, ja monta on jäänytkin väliin. Pitäisi oikeasti ostaa jonkinlainen kirkasvalolamppu niin ei olisi aina niin vaikeaa herääminen. Mutta näin pimeän aikaan kaikki pävät tuntuvat vain menevän ohi. Aamulla herääminen on liian vaikeaa, ja sitten valoisaa on muutaman tunnin. Sitten alkaa hämärtää, ja pimentyä. Ja pimeällä väsyttää. On helpompi lähteä minnekään kesällä, kun on valoisaa vielä illalla. Talvella sitä tulee laiskistuttua kun pimeää on jo neljältä iltapäivällä. Ja viimeakoina, valoisankin aikaan on ollut pilvistä, sateista ja harmaata. Talvi on väsynyttä aikaa, tekisi vain mieli nukkua talviunta koko sen ajan yli, ja herätä keväällä lintujen lauluun, puhkeaviin kukkiin, orastavaan ruohoon ja sulamisvesipurojen solinaan.

Ehkä osaltaa vaikuttaa sekin, että omat opiskeluni ovat vähentyneet. Vähensin kursseja kun tajusin, etten selviä niistä kaikista. Ja nyt on vähän tylsää, jos on yksi luento päivässä, jos sitäkään. Mitä vähemmän aikatauluja, sitä vähemmän saan aikaiseksi mitään. Ja jos luennot alkavat kahdelta iltapäivällä, ja herää juuri sitä ennen, niin mitä loppupäivänä enää kerkiää tai jaksaa tehdä? Ei oikeastaan mitään, ja samalla koko päivän muutaman tunnin valoisa aika menee ohi.

Loppujen lopuksi kaikilla kuitenkin on omat elämänsä. Kukaan ei voi olettaa, että joka päivä olisi samat kaverit aina seurana. Ja sitten on niitä päiviä, kun pitäis olla yksinkin. Tänä vuodenaikana kartan vain yksinäisyyttä. Se ahdistaa, tai pahentaa tätä pimeää talviahdistusta. Ja tähän tottumattomuus, yksinäisyyteen. Ehkä siihenkin joskus oppii elämisen ja itsenäistyisen kautta.

Mitä tässä siis pitäisi tehdä? Ehkä pitäisi itsenäistyä, ja oppia elämään joskus yksinkin. Pitäisi ostaa se kirkasvalolamppu, ja nousta ajoissa niin ettei valoisan aika menisi ohi. Ja odottaa kevättä, tai ainakin päivien pidentymistä. Pitäisi itse keksiä kaikkea kivaa, lähteä kylään ystävien luokse tai kutsua kavereita käymään. Pitäisi keksiä yksinäisiinkin hetkiin tekemistä, eikä aina vain vajota mietteisiin ja ahdistua oman pään sisällä. Pitäisi oppia elämään yksinkin, ja olla ahdistumatta siitä, että kaikki aina välillä katoavat jonnekin. Ja pitäisi tutustua ihmisiin, uusiin, ja niihin nykyisiinkin paremmin. Ja pitäi jaksaa olla positiivinen, koska tiedän, kokemuksella, että kun päivät taas pitenevät, myös oma mielialani ja elämänhaluni, iloisuus ja pirteys palaavat vähitellen. Ja edelleen tapahtuu paljon kivoja asioita, jos niistä vain osaa nauttia. Tänään ehkä en osaa, mutta ajan kanssa taas. Tänään möhmötän, ja huomennakin, mutta tulevaisuus on aina parempi :)