Joululomafiiliksiä

Joululoma. Kaksi viikkoa on mennyt, kaksi viikkoa olisi vielä lomaa jäljellä. Mitäpäs tästä nyt sanoisi. Lomailu on tylsää. Mitä olen oikeasti pari viikkoa tehnyt? En oikeastaan muuta kuin lukenut, monta kirjaa, melkein yhden teoksen tenttiinkin, istunut ja pelannut tietokoneella ja muutaman kerran käynyt ulkona, niin ja nukkunut pitkälle iltapäivään joka päivä. Pitäisi kai olla tyytyväinen vapaasta ja siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Mutta silti tämä alkaa olla jo aika tylsää.

Ja pitäisi olla tyytyväinen perheestä ja kodikkaasta kodista. Siitä varmaan olenkin. En tiedä mitä käy kun palaan taas omaan asuntoon tammikuussa. Tavallaan kuitenkin koko ajan on ikävä sinne. Ehkä alan sittenkin kotiutua sinne, mutta ehkä enemmän on ikävä omaa elämää ja ystäviä. Ehkä on ikävä sitä että on jotain tekemistä. Toivottavasti tammikuussa siis on elämää, koulun lisäksi tapaisin ystäviä ja tuntisin eläväni taas elämäni onnellisinta aikaa.

On vaikea päättää, missä haluaisin olla. Täällä on hyvä olla, piilossa maailmalta. Juuri nyt en juurikaan jaksa kommunikoida ihmisten kanssa. Useana päivänä olen kirjautunut messengeriin ja jäänyt offline-tilaan, vain koska en jaksa kommunikoida ja keskustella ihmisten kanssa. Mutta kuitenkin minulla on suunnaton ikävä ystäviäni. Ehkä tämä ero tekee vain hyvää, ja jos koetan enää täällä ikävässäni ja keksiä muitakin ajantappokeinoja, pystysin myös kohta taas kommunikoimaan ihmisten kanssa. Sitä ennen voin piilotella täällä ja tylsistyä.

Joulukin tuli ja meni. Koristelin kuitenkin taloa vähäsen, ja ihan kiva tästä tuli. Ei liian koristeltua, mutta kuitenkin vähän edes tunnelmaa. Kuusi on ehdottomasti ihana, samoin seimi. Jouluaattona olin pettynyt lahjoihini, mutta pettymyksistä on päästävä yli. Ensi vuonna sitten ehkä on parempi onni, ja viime vuonna pidin niin paljon lahjoistani, että ehkä tämä sitten kompensoi sitä.

Perheen kanssa on ihanaa. Tai ihanaa on se, etten ole yksin. Olen täällä turvassa, perheen keskellä, suuressa ja turvallisessa, kodikkaassa talossa, jossa on muistoja koko elämäni verran. Kuitenkin jossain kohtaa tajusin, ettei elämäni enää ole täällä. Kun on saanut jotain, on siitä vaikeaa luopua. Kun on saanut elämän ja ystäviä toisaalta, voi paluu entiseen olla hankalaa. Ei tämä paikkaa minnekään koskaan katoa, tänne voi aina tulla, ja tämä paikka tulee aina olemaan sydämessäni, mutta menneisyyteen ei voi palata koskaan, niin kuin joskus kirjoitin eräässä novellissanikin.

Voin sanoa, etten tällä hetkellä tekisi muuallakaan yhtään enempää. Mitä tekisin asunnossani, yksin kaupungissa, jossa ei ole ystäviä? Kaikki viettävät lomaa perheidensä luona. Ehkä on siis turgha kaivata sinne vielä. Nyt täällä on hyvä olla, joskin tylsää. Kuitenkin päivät ovat alkaneet kulua kovaa vauhtia, joka on tavallaan joksenkin pelottavaa. Ensin olen tylsistynyt kun aikaa on liikaa eikä tekemistä ole, ja nyt kun opin elämään tylsästi, tietokoneella pelaten, televisiota tuijottaen ja lukien, kuhistun kun en saa mitään aikaiseksi.

Ei kai tässä auta muu kuin todeta, että en osaa olla tekemättä mitään. Pieni määrä opintoja, paljon nukkumista, hieman ulkoilua, myös vähäsen tylsää aikaa kuten televisiota tai kirjoja höystettynä hääräilyllä erilaisten vastuutehtävien parissa on hyvä yhidistelmä, unohtamatta tietenkään päivittäin aikaa ystävien kanssa, livenä, messengerissä tai irkissä. Ja ystävien kanssa voi olla koska vain, luennoilla istuessa, yliopiston ruokalassa, vapaa-ajalla kuin harrastustoiminnassakin. Lppujen lopuksi, ystävät tekevät elämästä mukavaa ja vähemmän tylsää. Tietysti joskus pitää osata olla yksinkin, kaikkea ei voi teh¨dä yhdessä, mutta olisi elämä aika tylsää ja kuivaa jos aina pitäisi olla vain yksin.

Nyt pääsenkin siihen mitä todella haluan sanoa tänään, nimittäin elämän suuriin peruskysymyksiin. Tänään, tai oikeastaan jo muutamia päiviä sitten tajusin vihdoinkin sen, mitä tältä elämältä kaipaan oikeasti. Kaipaan sitä mitä varmaan moni muukin tässä maailmassa, rakkautta, ystäviä ja välittämisen tunnetta. Ja ehkä se onkin niin. En ole ennen ehkä ajatellua asiaa niin, mutta eikö kaikki mitä teen perustu siihen, että etsin ihmisiä, jotka rakastaisivat minua? Sorrun liian usein esittämään jotain mitä en ole, vain huomion kipeyttäni. Etsin ja esitän, vaikka pitäisi tajuta olla vain oma itsensä ja luottaa siihen, että ihmiset rakastavat minua itsenäni, tai ainakin etsiä ne ihmiset, jotka pystyvät rakastamaan minua itsenäni. Siinä on opettelemista, mutta ehkä jossain kohtaa sekin alkaa onnistua. Pitäisi vain luottaa että ystäväni pitävät juuri minusta, eivätkä roolihahmostani, ja vihdoin ja viimein tajuta, että rehellisyydellä ja omalla itsennäni paremmin ihmiset hurmaan kuin esittämällä. Tähän asti olen aina joutunut pulaan, ehkä juuri siksi, etten ole ollut oma aito itseni, mutta ihmeellistä etten ole osannut ottaa siitä opikseni.

Ja entä jos minussa todella on jotain vikaa? Jos olenkin oikeasti liian itsekäs, valitan liikaa, avaudun toisille ihmislle liikaa ja kuitenkaan en osaa paljastaa itseäni. Jos ärsytän muita kertomalla mitä tein milloinkin kenenkin kanssa, enkä vain oppisi elämään useissa ympäristöissä, omana itsenäni kuitenkin. Sanotaan että pitäisi olla oma itsensä, mutta kai luonnettaan voi kehittää ja pahoista tavoistaan päästä eroon? Siihen uskon. Jos vain löytäisin motivaatiota olla parempi ihminen. Ehkä sitä alkaa pikku hiljaa kertyä. Kun menetän liikaa ystäviä, on pakko alkaa toimia. Ehkä kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta siihen on vielä matkaa. Ehkä kuitenkin joskus olisin parempi ja mukavampi ihminen.

Tähän lopetan mietintöni tältä päivältä. Tylsistyn vielä muutaman viikon, luen tentteihin ja keksin itselleni ajankulua. Pitänee käydä välillä ulkona, se piristää, nukkua pitkään ja ehkä keksiä jotain uutta, vaikkapa askartelua tai lumessa möyrimistä, ihan mitä vain. Pakko ihmisen on osata itseään viihdyttää.

P.S. Parasta lomassa on ehkä se, että vuoden pimein aika meni juuri ohi, ja muutamassa viikossa päivät pitenevät jo jonkin verran. Muutama viikko opintojen jatkumisesta ja päivällä on jo paljon valoisampaa. Ehkäpä tämä kaamos taittuu voitoksi, lumihankien loisteessa, ja kevätkin tulee pikku hiljaa. En voi vielä juhlia talven päättymistä, vastahan se on aluillaan, mutta päivien pitenemisestä ja valoistumisesta ja kaamoksen vähittäistä taittumista voin olla iloinen. Minä selviä kyllä!

Olen hukassa ja elämän suossa

Jos olisin enemmän hukassa itseni kanssa, en enää tietäisi missä olen. Miten paljon voikaan tapahtua lyhyessä ajassa, ja miten paljon ajatuksia voikaan mahtua pieneen päähän. Ja miten paljon ihminen voikaan muuttua, halusi tai ei, ja toisten asioiden suhteen taas tuntuu, ettei muuttuminen ole ikinä mahdollista.

Nyt on joulu. Se aika vuodesta, jota olen aina rakastanut eniten, se aika, jota on aina ollut hyvä odottaa vuosi innolla. Nyt on joulu, ja olen taas kotona, tällä kertaa kuukauden, perheeni luona, lapsuuteni kodissa ja maisemissa, siellä, minne olen viimeisen puoli vuotta haikaillut. Ja nyt, en voi sanoa mitään. En sano että olisin onneton, rakkaan perheeni kanssa, ihmisten keskellä, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. En kuitenkaan sano, että olisin onnellinen, sillä jotain puuttuu. Jotain hyvin tärkeää puuttuu. Tietysti rakastan näitä ihmisiä, ja täällä on hyvä olla, mutta silti jotain kaipaan edelleen. Ja luulen tietäväni mitä se on. Se on oma elämäni, se joka jäi taakseni hypätessäni viikko sitten junaan, oma huoneeni, jonne ilmeisesti hitaasti mutta varmasti olen kotiutumassa. Ja ne ihmiset, heitä minä kaipaan. Joskaan eihän kukaan heistä ole nyt siellä, kaikki ovat perheidensä luona. Eli ei Jyväskylässä nyt mitään olisi, yksinäinen asunto eikä ihmisiä ympärillä. Kyllä täällä siis on paljon parempi olla. Mutta kuitenkin, vihdoinkin alan tajuta sen: en minä asu täällä enää. Lapsuuden koti tämä on, ja perheeni on täällä, minä saan tulla vapaasti ja täällä on ihanaa, mutta kuitenkin, minun elämäni alkaa olla toisaalla.

Ja sehän on vain hyvä, eikös sitä niin pitäisi sanoa. Vihdoinkin alan itsenäistyä, kasvaa irti minua riepovasta ikävästä. En kuitenkaan sanoisi niin. En voisi kvitellakaan yksinäistä joulua siellä, yksin, kuitenkin lopulta aina niin karussa ja ankeassa kerrostalossa, jonne kuitenkin koetan koko ajan sopeutua. Mutta en minä vielä voisi sanoa olevani itsenäinen, ja asuvani yksin, omassa taloudessani.

Toinen asia, joka ahdistaa ja painaa mieltäni. Sillä jos elämäni ei ole enää täällä, vaan se on siellä, mutta onko se se elämä jonka halusin? En sano että olisin siellä onneton, mutta viimeiset kuukaudet ovat olleet raskaita. Ennen kaikkea olen pettynyt itseeni, omiin sosiaalisiin taitoihini ja siihen, en tiedä onko se harhakuvitelmaa ja vainoharhaisuutta, mutta minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain saadakseni ystäväni kaikkoamaan. Ne ihmiset, joita luulin lähimmiksi ystävikseni, ne ihmiset joita minun on ikävä, he joihin eniten haluaisin luottaa, he eivät ole täällä nyt, eivätkä he ole olleet luonani vähään aikaan. Minusta tuntuu, että välillämme on suuri seinä, muuri, enkä tiedä miten se on syntynyt tai miten sen voisi kadottaa.

Onhan minula nyt ystäviä, ainakin luulen niin. Kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, etten ole löytänyt sitä yhtän sielunystävää, ainakaan vielä. Olen kaikkien kaveri, ja muut ovat ryhmäytyneet. Minä kuljen ryhmien välissä, mutta en tunne enää kuuluvani mihinkään niistä. Syksyllä tunsin olevani kahden ryhmän osa, mutta nyt minusta alkaa tuntua, että se aika on ohi. Tuntuu, että olen vain itsenäinen, tai ennemminkin yksinäinen sielu joka harhailee, kohtaa muita, mutta jatkaa omaa eloaan. Ehkä joidenkin mielestä se on hienoa ja tavoiteltavaa. Itse kuitenkin haluaisin ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa voisin taas elää samaa elämää, tuntea samoja ihmisiä, niin kuin ennenkin. Siitähän olen aina valittanut elämässäni, hajallaan olosta, ryhmättömyyden tunteesta, mutta aina on ollut ihmisiä, joihin luottaa. Haluaisin ympärilleni sellaisia ihmisiä, joille voisin kertoa kaiken. En halua olla yksinäinen susi suuressa maailmassa omien ajatusteni, huolieni ja onnenhetkieni kanssa. Haluan jakaa elämäni tärkeiden ihmisteni kanssa.

En vieläkään tiedä tulevaisuudesta. En tiedä mitä minusta tulee, minne päädyn, ja löydänkö miestä, saanko perheen ja paljon lapsia, suuren omakotitalon ja hyvän työpaikan. On kai väärin sanoa saada, kaikki pitäisi itse kovalla työllä ansaita. En kuitenkaan tiedä, miten kaiken tuon voi savuttaa. Mutta yritän, kovasti yritän olla ajattelematta tulevaa, elää hetkessä, mutta aina toisinaan se on vaikeaa.

Ja yrittäisin olla parempi ihminen. Mutta en jaksa, en pysty. Ehkä se siitä, jos sen vain aloittaisi, mutta nyt en pysty. Tiedän etten ole aina hyvä ihminen, mukava tai luotettava, vaan usein olen itsekäs ja ahne, ilkeäkin. En itsekään aina haluaisi olla oma ystäväni. En kuitenkaan tiedä miten voisin olla parempi. Ja mikä on kaikkein pahinta, en jaksa tehdä asialle mitään. Tuntuu kuin en välittäisi enää mistään mitään, itsestäni, muista, omasta tulevaisuudestakaan. En tiedä mitä haluan ja olen hukassa. Koko elämäni on kuin sumua, ja minä vain odotan, että se vähitellen hälvenisi pois, kirkastuisi ja avautuisi kuin ruusunnuppu.

Ja tänään on tylsää, kuten eilen ja toissapäivänäkin. En keksi enää mitään tekemistä. Mitä voisin muka tehdä? Olen lukenut, paljon, monta kirjaa parissa päivässä, ja niinä hetkinä pääsen pakoon tätä maailmaa, eri aikaan ja paikkaan. Mutta ei lukemistakaan koko ajan jaksa. Tietokoneella istuminenkin alkaa olla joksenkin tylsää. Voin istua ja pelata, mutta ei sekään pidemmän päälle ole hohdokasta. Ihmiset viettävät kaikki joulua, ja mihinkään keskusteluun on turha odottaa ihmisiä, varsinkin kun he ovat juuri niitä, rakkaita ystäviäni, joiden ystävä haluaisin olla, mutta en osaa. Voisin lähteä ulos, kävelemään, lenkillekin. Lenkillä en ole käynyt pitkiin aikoihin, en ole jaksanut. Ja jotenkin tällä hetkellä, se mikä pelottaakin eniten, on se, ettei minua kiinnosta.

Ehkä tämä on vain tätä talvea. Tiedän että inhoan sitä, ppimeyttä ja kylmyyttä. Mutta se vaikuttaa paljon enemmänkin. Se on jotain kuin ankeuttajat Harry Potterissa. Ne vievät kaiken onnen ja ilontunteen, niin kuin tämä talvi minulta. Nyt toivon taas sitä, mistä kirjoitin joskus kauan sitten tarinan. Toivon sitä talvea, jolloin sataa paljon lunta, joka peittää mustan ja synkän maan peittäen kaiken sen harmauden. Ja odotan sen lumen sulavan, auringon paistavan ja kaiken elämän taas heräävän, ja sulamisvesipurojen solinan vievän kaiken sen entisen. Kaikki alkaisi taas alusta, keväällä, kun maailma puhkeaa kukkaan.

Kevättä minä siis odotan. Nyt minua ahistaa, pelottaa, eikä millään ole mitään merkitystä. Toivon, että uusi vuosi tuo uuden alun, ja että kevät pelastaa taas. Nyt ei tunnu hyvältä, mutta ehkä joskus taas. Tänään en pysty sille mitään tekemään, mutta elämässä kaikki on aina mennyt hyvin. Kaikki on aina järjestynyt, ja se onkin syy, miksi vieläkin olen hengissä. Aina on toivoa. En tiedä mitä tästä elämästä tulee, enkä ole siihen nyt tyytyväinen, mutta ehkä joskus jaksaisin tehdä jotain elämäni eteen. Nyt vain olen ja annan ajan kulua odottaen taas sitä hetkeä, kun tajuan olevani onnellinen ja kaikki on hyvin.