Joululomafiiliksiä

Joululoma. Kaksi viikkoa on mennyt, kaksi viikkoa olisi vielä lomaa jäljellä. Mitäpäs tästä nyt sanoisi. Lomailu on tylsää. Mitä olen oikeasti pari viikkoa tehnyt? En oikeastaan muuta kuin lukenut, monta kirjaa, melkein yhden teoksen tenttiinkin, istunut ja pelannut tietokoneella ja muutaman kerran käynyt ulkona, niin ja nukkunut pitkälle iltapäivään joka päivä. Pitäisi kai olla tyytyväinen vapaasta ja siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Mutta silti tämä alkaa olla jo aika tylsää.

Ja pitäisi olla tyytyväinen perheestä ja kodikkaasta kodista. Siitä varmaan olenkin. En tiedä mitä käy kun palaan taas omaan asuntoon tammikuussa. Tavallaan kuitenkin koko ajan on ikävä sinne. Ehkä alan sittenkin kotiutua sinne, mutta ehkä enemmän on ikävä omaa elämää ja ystäviä. Ehkä on ikävä sitä että on jotain tekemistä. Toivottavasti tammikuussa siis on elämää, koulun lisäksi tapaisin ystäviä ja tuntisin eläväni taas elämäni onnellisinta aikaa.

On vaikea päättää, missä haluaisin olla. Täällä on hyvä olla, piilossa maailmalta. Juuri nyt en juurikaan jaksa kommunikoida ihmisten kanssa. Useana päivänä olen kirjautunut messengeriin ja jäänyt offline-tilaan, vain koska en jaksa kommunikoida ja keskustella ihmisten kanssa. Mutta kuitenkin minulla on suunnaton ikävä ystäviäni. Ehkä tämä ero tekee vain hyvää, ja jos koetan enää täällä ikävässäni ja keksiä muitakin ajantappokeinoja, pystysin myös kohta taas kommunikoimaan ihmisten kanssa. Sitä ennen voin piilotella täällä ja tylsistyä.

Joulukin tuli ja meni. Koristelin kuitenkin taloa vähäsen, ja ihan kiva tästä tuli. Ei liian koristeltua, mutta kuitenkin vähän edes tunnelmaa. Kuusi on ehdottomasti ihana, samoin seimi. Jouluaattona olin pettynyt lahjoihini, mutta pettymyksistä on päästävä yli. Ensi vuonna sitten ehkä on parempi onni, ja viime vuonna pidin niin paljon lahjoistani, että ehkä tämä sitten kompensoi sitä.

Perheen kanssa on ihanaa. Tai ihanaa on se, etten ole yksin. Olen täällä turvassa, perheen keskellä, suuressa ja turvallisessa, kodikkaassa talossa, jossa on muistoja koko elämäni verran. Kuitenkin jossain kohtaa tajusin, ettei elämäni enää ole täällä. Kun on saanut jotain, on siitä vaikeaa luopua. Kun on saanut elämän ja ystäviä toisaalta, voi paluu entiseen olla hankalaa. Ei tämä paikkaa minnekään koskaan katoa, tänne voi aina tulla, ja tämä paikka tulee aina olemaan sydämessäni, mutta menneisyyteen ei voi palata koskaan, niin kuin joskus kirjoitin eräässä novellissanikin.

Voin sanoa, etten tällä hetkellä tekisi muuallakaan yhtään enempää. Mitä tekisin asunnossani, yksin kaupungissa, jossa ei ole ystäviä? Kaikki viettävät lomaa perheidensä luona. Ehkä on siis turgha kaivata sinne vielä. Nyt täällä on hyvä olla, joskin tylsää. Kuitenkin päivät ovat alkaneet kulua kovaa vauhtia, joka on tavallaan joksenkin pelottavaa. Ensin olen tylsistynyt kun aikaa on liikaa eikä tekemistä ole, ja nyt kun opin elämään tylsästi, tietokoneella pelaten, televisiota tuijottaen ja lukien, kuhistun kun en saa mitään aikaiseksi.

Ei kai tässä auta muu kuin todeta, että en osaa olla tekemättä mitään. Pieni määrä opintoja, paljon nukkumista, hieman ulkoilua, myös vähäsen tylsää aikaa kuten televisiota tai kirjoja höystettynä hääräilyllä erilaisten vastuutehtävien parissa on hyvä yhidistelmä, unohtamatta tietenkään päivittäin aikaa ystävien kanssa, livenä, messengerissä tai irkissä. Ja ystävien kanssa voi olla koska vain, luennoilla istuessa, yliopiston ruokalassa, vapaa-ajalla kuin harrastustoiminnassakin. Lppujen lopuksi, ystävät tekevät elämästä mukavaa ja vähemmän tylsää. Tietysti joskus pitää osata olla yksinkin, kaikkea ei voi teh¨dä yhdessä, mutta olisi elämä aika tylsää ja kuivaa jos aina pitäisi olla vain yksin.

Nyt pääsenkin siihen mitä todella haluan sanoa tänään, nimittäin elämän suuriin peruskysymyksiin. Tänään, tai oikeastaan jo muutamia päiviä sitten tajusin vihdoinkin sen, mitä tältä elämältä kaipaan oikeasti. Kaipaan sitä mitä varmaan moni muukin tässä maailmassa, rakkautta, ystäviä ja välittämisen tunnetta. Ja ehkä se onkin niin. En ole ennen ehkä ajatellua asiaa niin, mutta eikö kaikki mitä teen perustu siihen, että etsin ihmisiä, jotka rakastaisivat minua? Sorrun liian usein esittämään jotain mitä en ole, vain huomion kipeyttäni. Etsin ja esitän, vaikka pitäisi tajuta olla vain oma itsensä ja luottaa siihen, että ihmiset rakastavat minua itsenäni, tai ainakin etsiä ne ihmiset, jotka pystyvät rakastamaan minua itsenäni. Siinä on opettelemista, mutta ehkä jossain kohtaa sekin alkaa onnistua. Pitäisi vain luottaa että ystäväni pitävät juuri minusta, eivätkä roolihahmostani, ja vihdoin ja viimein tajuta, että rehellisyydellä ja omalla itsennäni paremmin ihmiset hurmaan kuin esittämällä. Tähän asti olen aina joutunut pulaan, ehkä juuri siksi, etten ole ollut oma aito itseni, mutta ihmeellistä etten ole osannut ottaa siitä opikseni.

Ja entä jos minussa todella on jotain vikaa? Jos olenkin oikeasti liian itsekäs, valitan liikaa, avaudun toisille ihmislle liikaa ja kuitenkaan en osaa paljastaa itseäni. Jos ärsytän muita kertomalla mitä tein milloinkin kenenkin kanssa, enkä vain oppisi elämään useissa ympäristöissä, omana itsenäni kuitenkin. Sanotaan että pitäisi olla oma itsensä, mutta kai luonnettaan voi kehittää ja pahoista tavoistaan päästä eroon? Siihen uskon. Jos vain löytäisin motivaatiota olla parempi ihminen. Ehkä sitä alkaa pikku hiljaa kertyä. Kun menetän liikaa ystäviä, on pakko alkaa toimia. Ehkä kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta siihen on vielä matkaa. Ehkä kuitenkin joskus olisin parempi ja mukavampi ihminen.

Tähän lopetan mietintöni tältä päivältä. Tylsistyn vielä muutaman viikon, luen tentteihin ja keksin itselleni ajankulua. Pitänee käydä välillä ulkona, se piristää, nukkua pitkään ja ehkä keksiä jotain uutta, vaikkapa askartelua tai lumessa möyrimistä, ihan mitä vain. Pakko ihmisen on osata itseään viihdyttää.

P.S. Parasta lomassa on ehkä se, että vuoden pimein aika meni juuri ohi, ja muutamassa viikossa päivät pitenevät jo jonkin verran. Muutama viikko opintojen jatkumisesta ja päivällä on jo paljon valoisampaa. Ehkäpä tämä kaamos taittuu voitoksi, lumihankien loisteessa, ja kevätkin tulee pikku hiljaa. En voi vielä juhlia talven päättymistä, vastahan se on aluillaan, mutta päivien pitenemisestä ja valoistumisesta ja kaamoksen vähittäistä taittumista voin olla iloinen. Minä selviä kyllä!