Nyt loma kohta lopussa on. Niin, kuukausi kohta on tullut lomailtua, lorvittua ja tehtyä kaikkea tylsää mutta aikaa kuluttavaa, kuten katsottua telkkaria, luettua (niin tenttikirjoja kuin kaunokirjallisuuttakin), tietokoneella olen istunut enemmän kuin laki sallii ja nukkunutkin jonkin verran. Ajallisesti voisi kai sanoa minun nukkuneen paljon, jos laskee ajan sänkyyn menosta sieltä nousemiseen, mutta todellinen nukuttu aika onkin sitten täysin eri asia. En kohta kestä enää unettomia öitä. Olisiko kenestäkään mukavaa mennä nukkumaan yhden pinnassa, ja saada unta joskus viiden jälkeen? No nyt en sentään heräile enää kuin kerran pari yössä, eivät painajaisetkaan enää niin pahasti häiritse. Ehkä hieman levottomia ovat unet edelleen, vaikken niitä muistakaam, mutta silti tiedän nähneeni unia.
Voinko sanoa olevani tyytyväinen siihen, että loma loppuu? Vai olenko onnellinen, kun pääsen taas omaan kämppään, istumaan luennoille tai muuten vain toiseen kaupunkiin? Voisi luulla että tylsyys tekisi minut onnelliseksi, mutta asialla on toinenkin laitansa. Nyt olen taas kuukauden saanut nauttia siitä, että ympärillä on ihmisiä, niitä rakkaimpia, ja taas kuukaudessa olen uudelleenkiintynyt tähän paikkaan. Yritän edelleen mielessäni vaalia sitä kodikasta muistikuvaa huoneestani, mutta saa nähdä mitä käy, kun jään taas yksin huoneeni vangiksi, ja aamulla kukaan ei toivota hyvää huomenta, viereisessä huoneessa ei olekaan ketään, ja kun ikkunasta ei näy omaa pihaa lumikinoksineen, vaan vain viereinen, tällä hetkellä remontissa oleva, betoninen kerrostalo.
Toivon että paluu olisi hyvä, ja etten itkisi yksinäisyyttäni iltaisin. Toivon myös, että oma pehmeä sänky antaisi minun nukkua hyvää unta. Toivon, että ystävänikin olisivat siellä, ja että heidän kanssaan olisi hyvä, ja toivon, että oppisin vähitellen elämään itsenikin kanssa. Toisinaan on mukava olla seurassa, ystävien kanssa, mutta loppujen lopuksi, oma seura on kuitenkin parasta, tai ainakin sen pitäisi olla. Omasta seurasta pitäisi siis oppia nauttimaan, vastapainona muiden seurassa olemiselle. Ja jos aivan tarkasti mietitään, niin jos en itse kestäisi omaa seuraani, niin kestäisikö kukaan muukaan? Niinpä siis kai vain tässä opettelen olemaan itsenäisestikin, vaikka edelleen kaipaan ystäviä. On olemassa tietysti niitäkin ihmisiä, jotka voivat elää kaikki illat yksinään, ja nähdä ystäviään ehkä juuri koulussa tai töissä. Minä haluan muutakin: viettää aikaa ystävieni kanssa. Mutta kaikilla on omat elämänsä, ja joskus on ehkä ihan hyväkin olla yksin.
Ja jos ihan totta puhutaan, niin on yksinkin ihan mukavaa, jos vain on jotain tekemistä. Mutta jos istun yksin keskellä huonettani, ilman mitään tekemistä, totta kai silloin kaipaisi muiden seuraa. Ja ehkä enemmän kuin muiden seuran puutetta, pelkään enemmän sitä, että muut ovat jossain, missä itse en ole. Pelkään jääväni jostain paitsi, jos en ole muiden seurassa. Mitä jos kaikki muut ovatkis jossain, porukalla, ja viettävät mukavaa keskenään? Siihen kai pitäisi osata sanoa "Mitäs sitten?", mutta miksi pitäisi istua yksin tylsistyneenä kun voisi olla jossain, missä on mukavampaa?
Tästä päästäänkin päivän puheenaiheeseen. Tai tämänhetkiseen. Mitä jos ystävät, joiden luulit olevan ystäviäsi, joita pidit niinä parhaina, ja joista tuli jo melkein kuin uusi perhe, mitä jos he katoaisivatkin jonnekin? Tai no, eivät he minnekään ole kadonneet. Ovat he edelleen, mutta erilailla. Toiset lähtivät jo aikaisemmin, syksymmällä, mutta jäi meitä silti edelleen. Kaikki ovat kai vieläkin ystäviä, mutta vapaa-ajalla liikutaan eri porukassa. Eihän siinä, jos kaikki olisikin jäänyt vain siihen syksyyn ja kahtiajakautumiseen. Mutta mitäs sitten, kun itse jäät ulos siitä porukasta, johon jäit? Jos tajuatkin, että kaikki ystäväsi ovat tulleet yatäviksi keskenään, ja itse jäät siitä ulkopuolelle. Muistan kun syksyllä sanoin, että suurin pelkoni on, että porukka hajoaa, ja muista tulee keskenään parempia ystäviä kuin minusta kenenkään kanssa. Ja niinhän siinä sitten kävi. Taas kerran. Ja mitäs nyt sitten?
Kuitenkin, kun ajattelen laajemmalla mittakaavalla, voin sanoa, että minulla on paljon ystäviä. Tai ainakin paljon kavereita. Niin monen kanssa voin lähteä jonnekin, ja viettää mukavan illan. Mutta kuitenkin, he eivät korvaa sitä me-tunnetta, jonka voi tuntea vain "oman porukan" kanssa. Taas kerran olen siinä tilanteessa, että tunnen ja tiedän paljon ihmisiä, joiden kanssa en kuitenkaan ole ylimpiä ystävyksiä. Onneksi on silti vielä ne muutamat yksittäiset ystävät, joiden olemassaoloon voin aina luottaa. Ne joihin olen tähänkin asti voinut turvautua, ja jotka taas ovat turvaverkkonani ja suojanani.
En voisi sanoa, että kukaan ystäväni ei olisi minulle tärkeä. Kaikki ovat. Mutta toisten kanssa tiet vain erkanevat. Toiset muuttavat muualle, ja vähitellen yhteys hiipuu, joskus katkeaakin. Toisten kanssa taas tulee vietettyä vähemmän aikaa, kun ajaudutaan eri porukoihin viettämään aikaa. Se on täysin normaalia, että elämässä mennään eteenpäin ja sosiaaliset suhteet muuttuvat. Voin hyväksyä sen. Mutta entäs kun ne ihmiset, joiden ystävä haluat edelleen olla, alkavatkin kaikota jonnekin? Kun vähitellen heille kertyy oma porukka, johon et enää kuulukaan, ja alat tuntea itsesi ulkopuoliseksi? Mikä silloin avuksi. Voin hyväksyä sen, että ystäviä katoaa jonnekin, mutta tämä satuttaa.Ne ihmiset, joita pidin "omana porukkanani", he katoavat, enkä voi tehdä mitään. Tajuan vain, että he keskustelevat keskenään, mutta eivät minulle, ja ehkä vain siksi, ettei minulla ole heille mitään järkevää sanottavaa, eikä heillä minulle. Ja vähitellen siitäkin tulee sellainen oravanpyörä, jossa ei enää ole mitään sanottavaa, kun mietitään liikaa, mitä pitäisi tai voisi sanoa. Vastaan tulee umpikuja.
Ja myönnettäköön, että he tuntevat toisensa jo muutaman vuoden takaa. Heillä on yhteistä elämää, yhteisiä kursseja ja enemmän yhteisiä ystäviä. Minä vain ole, ja yritän sopeutua siihen elämään, mutta pystynkö koskaan? Pitäisikö nyt vain niellä ylpeyteni, lakata yrittämästä ja tyytyä tähän. Etsiä ehkä uusia ystäviä, uusi oma porukka, vai jäädä yksinäiseksi sudeksi ja tuntea paljon ihmisiä, kuulumatta vieläkään mihinkään erityiseen ryhmään, kaveripiiriin? Nyt toivon parasta, mutta varaudun päästämään irti. Ehkä kaikki toivo ei olekaan vielä mennyttä, mutta turha yrittäminen on turhaa. Niin kuin eräs ystäväni neuvoi: ei kannata tyrkyttää itseään. Voin oll mukava ja koettaa saada heidät ystävikseni, mutta se vaatii myös sen, että he haluavat minut ystäväkseen. Ystävyys on kaksipuoleinen asia, ja siihen tarvitaan kaksi osapuolta.
Nyt kello lyö jo paljon. Minun pitäisi nukkua. Olen valvonut aivan liikaa, ja olen väsynyt. TÄydestä sydämestäni toivon, että saan unta nopeasti, ja nukun levollista ja virkistävää unta, ilman levottomia unia tai nukahtamisvaikeuksia.
Minä olen kuin kala kuivala maalla
vieras ystävieni keskellä
ja vaikka on hauskaa
vaikka naurankin
en voi sanoa kuuluvani tänne
Sillä minä olen hajalla,
vain puolikas
minun ystäväni, te
ette ole täällä
Teitä minä kaipaan,
te teette minusta ehjän
Teitä, joiden seurassa tunnen olevani oma itseni
kokonainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti