Elämä on joskus hankalaa. Joskus se taas on ihanaa. Joskus on niin ihanaa, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Korkeintaan sanalla täudellinen. Sitten tulee niitä päiviä, jotka eivät olekaan niin täydellisiä. Ei niissäkään päivissä mitään vikaa ole, ei mitään surullista tapahtunut, mutta mielen täyttää sanoinkuvaamaton ahdistus, jolla ei ole syytä. Ehkä se johtuu täydellisistä päivistä, jollaisia ei aina voi olla. Tai jostain muusta. Ehkä siitä saavuttamattomasta, siitä mitä levoton sielu jahtaa koko elämänsä ajan, mutta ei koskaan saavuta. Niin, sitä minä olen, levoton sielu, jonka täytyy matkata koko ajan eteenpäin, pysähtymättä, saavuttaakseen jotain, jota ei kai todellisuudessa ole olemassakaan. Mutta minä etsin edelleen, sitä, jotain, ja siihen perustan elämäni, sen jonkin etsimiseen. Ehkä joskus löydän sen, en tiedä minkä, kenties rauhan levottomalle sielulleni.
Tuo meni jo vähän absurdiksi. Mutta tottahan se on. Loman jälkeen on tapahtunut vaikka mitä. Ensin ahdisti, paljon. Sitten aloin katsoa maailmaa uudesta näkökulmasta. Katsoin ympärilleni, ja totesin, että täällähän elämäni on, täällä asun. Kaikki nuo talot ulkona, ja katujen verkostot, eivät ne ole vain taloja siellä täällä, vaan ne ovat kokonaisuuksia. Niin kuin irtonaiset sanakin tekevät lauseita, ja niille muodostuu merkitys. Eivät nämä puut tai rakennukset ole vain irtonaisia osasia, vaan osa kokonaisuutta, jolla on merkitys. Se auttoi sopeutumaan, tuntemaan tämän paikan kodiksi.
Puhuminenkin auttaa. On hyvä ajatella asioita yksinään, mutta ainakin itselläni se on myös vaarana. Ei ole useita näkökulmia, ja omista ajatuksista voi tulla totuuksia. Jos kuulet asian, ja oletat sen olevan jotain, eikä mieleesi edes tule sen olevan jotain muuta. Sillon on hyvä olla ihmisiä, joiden kanssa puhua. Ensinnäkin puhuminen helpottaa, silloin ei ole enää yksin. Ja silloin saa uusia näkökulmia. Jotkut ahdistavat asiat, joita pidit totuuksina, yhtäkkiä huomaat etteivät ne olleetkaan kuin harhaluuloa ja kuvitelmaa. Toiset sanovat, että pitisi ajatella asiaa joka kantilta. Mutta ei, ei se mene niin, ei todellakaan. Jokaisella asialla on yhtä monta kanttia kuin on ajattelijoita, ellei enemmänkin.
Nyt on helpompaa, kun tiedän, että edelleen on ihmisiä. Tiedän ettei vika ole vain minussa. Tai itse asiassa juuri sen, että vika on minussa. Sekavaa. Kuitnekin niin, minä en ole tehnyt mitään, en mitään pahaa, mutta minulla on ne onnen edellytykset, kun vain toimin oikein ja uskallan. Niin, loppujen lopuksihan kaikki on itsestä kiinni, omasta asenteesta, omista teoista.
Toissapäivänä, lauantaina, oli ehkä paras päivä sitten syksyn. Se tuntui täydelliseltä. Sana täydellinen kuulostaa lattealta, eikä sillä voi kuvailla sitä kaikkea mitä tunsin, mutta en keksi parempaakaan. Se vain oli jotenkin niin... Päivä alkoi hyvin, päivä jatkui hyvin, ilta sujui ihanasti ihanien ihmisten seurassa, ja yö oli mahtava. Kaiken kruunasi kaupungin halki kulkeminen, rakkaiden ihmisten kanssa. Ja minä lauloin, hiljaa tummilla ja autioilla kaduilla kulkiessani, enkä ollut yksin. En ehkä pysty kuvaamaan sitä puheensorinaa, naurua, tanssia ja laulua, niitä onnenhetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään. Niitä joita on iahan muistella, joskin haikein mutta onnellisin mielin. Ne päivät saavat tämän elämän tuntumaan elämän arvoiselta, ja niiden varaan on hyvä rakentaa elämää. Onnellisiin hetkiin.
Viime yö oli pelottava. Päivä oli omituinen, ensin laiska, ja illallakin ahdisti, vaikka olisi pitänyt olla hauskaa. Ja olihan meillä mukavaa, ystävien ja tuttujen seurassa, mutta jotenkin en kai tuntenut enää kuuluvani sinne. Alkoi ahdistaa, ehkä osittain väsymyksenkin takia. Illalla kauungin kadut olivat autio, ja olo oli yksinäinen, ahdistunut. Kotiin tullessa ahdisti, enkä voinut tuntea olevani turvassa, niin kuin melkein aina kotiin tullessa. Oli taas pimeä ja autin yö, jonka keskellä olin yksin. Valvoin pitkään, ja luin, kunnes olo helpotti niin paljon että pääsin nukkumaan. Ja nukuin pitkään, kellonsoiton yli, koulupäivän, tai siis sen ainoan luennon yli. Nyt olen laiska, en tee mitään. Ei ahdista niin kuin eilen illalla, mutta ehkä kuitenkin vähän. Kyllä kai tämä tästä taas, ajan kanssa eteenpäin. Nukkuminen auttaa aina pahaan oloon, ja viime yönä sentään nukuin, ensimmäistä kertaa moneen yöhön. Näin unta, siitä en eroon pääse näköjään, mutta levoton tai ahdistunut ei yö ollut, ainakaan niin kuin niin monet edelliset yöt.
Nyt jatkan taas eteenpäin. En oikein tiedä miten. Rakkaus on hajottavaa, eikä kaikki aina mene niin kuin toivoisi. Mutta ei kaikki olekaan aina niin huonosti kuin itse kuvittelee. On vain totuuksia, joille mieli haluaa keksiä selityksen, toisinaan onnellisen ja toisinaan ahdistavan. Nyt koetan taas jatkaa. Luen Supernaiivia, joka on hyvä kirja. Ehkä se auttaa, se kun tuntuu kertovan minusta. Ja odotan kevättä, aurinko ja valoa. Odotan, että kaikki menisi taas paremmin. Ennen kaikkea odotan taas niitä onnellisia hetkiä, jolloin voin sanoa sen päivän olevan täydellinen. Niitä odotellessa vain olen. Ja yritän elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti