Mitä minä oikeasti haluan?

On aika kirjoittaa unelmista.

Tuo lause putkahti mieleeni täysin yllättäen illalla. Ensialkuun voisi tuntua helpolta kirjoittaa unelmista, siitä mit haluan, mitä toivon. Otin paperin esiin ja kynänä käteeni, mutta sanat eivät tulleet paperille. Laskin kynän ja istuin hetken paikallani. Yritin uudestaan, mutta vieläkään ei paperille ilmestynyt sanaakaan. Ei unelmista ole helppo kirjoittaa.

Loppujen lopuksi jouduin miettimään, onko minulla enää edes unelmia. Lapsena haaveita oli paljon, ja vielä joitain vuosia ittekin. Toiset säilyivät pitkään, toiset tulivat ja menivät. Yhteistä niille oli vain se, että niitä asioita halusin elämältäni. Halusin olla jotain, halusin tehdä jotain, halusin saada jotain. Nyt istun paikallani, enkä enää tiedä mitä haluan.

Ehkä on helpointa lähteä perusasioista. Haluan olla onnellinen. Olla terve ja elää. Niinhän se menee. Mutta eivät nämäkään asiat lopulta ole itsestäänselvyyksiä. Ei, en tahdo kuolla, mutta mitä järkeä on elämässä, jonka tarkoitusta ei tiedä? Viimeiset vuodet olen mietinyt sitä, mikä on tämän kaiken tarkoitus. Onko se vain koettaa olla onnellinen ja elää se aika joka meille suoraan, parhaalla mahdollisella tavalla? Onko tarkoitus saattaa uutta elämää thän maailmaan, jotta he voisivat miettiä näitä samoja kysymyksiä aikanaan. Onko tarkoitus jäädä ihmisten mieliin, tehdä hyviä tekoja tai saavuttaa jotain suurta, niin ettei nimi häviä historian tuuliin. Filosofit ovat kai tuhansia vuosi miettineet samoja kysymyksiä keksimättä niihin koskaan vastausta. En itse oleta keksiväni tätä koko maailmaa askarruttavaa vastausta, mutta aina voin pohtia, ja keksiä syyn omalle olemassaololleni, syyn, jolla jaksan elää kaikki nämä eteen tulevat päivät.

Mitä sitten terveyteen tulee. Eihän mistään osaa olla kiitollinen, ennen kuin sen menettää. Liian usein asia ainakin menee niin. Ennen ihannoin sairaaloita, halusin sinne jopa itsekin töihin. Olin lapsena erittäin kateellinen kavereilleni, jotka olivat sairaalassa yötä. Joskus olin myös kateelinen niille ystäville, jotka mursivat kötensä. En ole koskaan murtanut luitani. Oikeastaan voisi sanoa että olen huomionkipeä. Kuinka monta kertaa olenkaan väittänyt nilkkani nyrjähtäneen tai kaatuneeni liukkaalla tiellä vai saadakseni huomiota? Vastaus on aivan liian monta. Kipeänä oleminen ei todellakaan ole mukavaa, ja siksi kai pitäisi olla tyytyväinen etten ole kipeä melkein koskaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta minun täytyy kuitenkin kiivetä puuhun ja pudota alas, olla se sattumusten kunigatar, jolla sattuu ja tapahtuu. En koskaan itseäni pahemmin loukkaa, en kai alitajuntaisesti uskallakaan, ennemminkin olen vain huomionkipeä. Muuta selitystä en ole keksinyt. Haaveissa sitä tapahtu paljon enemmän vielä. Saatan miettiä, mitlä tuntuisi jäädä auton alle, miltä tuntuisi kaatua portaissa tai murtaa luita. Ehkä nämä asiat jäävät kuitenkin jäädä vain kuvitelmiin. Ei kipeänä oleminen kuitenkaan hehkeää ole, eikä sillä sen enempää huomiota saa. Kuvitelmat ovat kuitenkin jotain hienoa. Kuvitelmissa kun saa kokea asioita, tuntea kaikki tunteet, eikä silti tarvitse oikeasti tapahtua mitään. Ja mikä parasta, kuvitelmissa muutkin käyttäytyvät niin kuin heidän haluaisi käyttäytyvän.

Onnellisuutta en voi kiistää, sitä haluan. Ehkä tämän elämän tarkoitus on todellakin vain elää, elää niin että voi olla tyytyväinen omaan elämäänsä, elää niin kuin itse haluaa, elää onnellisena. Loppujen lopuksihan onnellisuus on pitkälti itsestä kiinni. Tietysti on asioita, jotka vaikuttavat, mutta positiivinen asenne ja kyky voittaa vastoinkäymiset auttavat. Näitä koetan itsekin kehittää. Joskus joitain aikoja sitten kävin erään ystäväni kanssa todella mielenkiintoisen keskustelun kuolemanjälkeisestä elämästä. En ennen ollut oikein edes ajatellut siaa, mutta siinä omia mielipiteitäni kertoessani tajusin jotain. Oikeastaan en edes ajatellut mitä sanoin, sanoin vain, ja kuuntelin itse sivussa omia sanojani. Ehkä tämän elämän tarkoitus, tai syys elää elämä omantunnon mukaisesti, onkin se, että nyt meillä on ruumis ja mieli, voimme ajatella asoita ja tehdä tekoja. Kun ihminen kuolee, ja sielu irtoaa ruumiista, jäljelle jää vain mieli. Omat arvot ja ajatukset sekä muistot jäävät. Silloin punnitaan hyvyys ja pahuus. Hyviä asioita tehneet, omien arvojensa mukaisesti eläneet ja tekoihinsa tyytyväiset elävät saavat mielenrauhan, kun taas vääryttä tehneet, omia arvojaan rikkoneet ja omantunnon soimaamat ihmiset joutuvat kadotukseen ja kärsimykseen. He eivät voi enää parantaa pahoja tekojaan, vaan niiden muisto ja seuraukset jäävät kummittelemaan mieleen ikuisiksi ajoiksi. En itsekään tiedä uskoisinko tähän teoriaan, mutta en voi tietää onko se totta. Jos se on totta, on elämä pakko elää omantunnon ja omien arvojen mukaisesti. Kukaan ei tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, joten miksi ottaa riski ja joutua kadotukseen? Ehkä tämä ajatus saisi minutkin yrittämään elää hyvin ja toisia kunnioittaen, omien arvojeni mukaisesti. Myönnän, etten todellakaan ole hyä ihminen, etten kovinkaan usein toteuta sitä, mikä mielestäni on oikein. En anna köyhälle katusoittajalle euroa, ja se soimaa omaatuntoa, enkä aina osaa sanoa ihmisille mukavasti. Mutta vielä on aikaa parantaa tapani ja elää omien arvojeni mukaisesti, niin, ettei omatunto soimaa jokaisesta liikkeestä.

Mitä konkreettista sitten haluan? Lapsena oli helppoa sanoa, että haluan mukavan työn, perheen jne. Vielä muutamia vuosia sitten halusin edelleen samoja asioita, vaikka en tiennytkään mikä se mukava ammatti olisi. Nyt minulla on opiskelupaikka, ja ammattikin siintää edessä, joidenkin vuosien ja valmistumisen takana. Tiedän että saan hyvän ammatin, arvostetun ja kohtuupalkkaisenkin, mukavan. Minulla ei vain koskaan ole ollut yhtä ahaa-elämystä tai koko iän kestänyttä toiveammattia niin kuin joillan ihmisillä. En tiedä onko tämä oikea ala juuri minulle, mutta tällä hetkellä viihdyn. Samalla koetan vakuuttaa itselleni, että vain tällä hetkellä on väliä. Tai myös tällä hetkellä. Olen nyt onnellinen, ainakin hetkittäin, joten miksen saisi nauttia siitä kaikesta? Elämä kyllä kuljettaa eteenpäin, niin se on tehnyt tähänkin asti, mutta tietysti olisi hyvä miettiä tulevaakin. Välillä elämä osaa olla hankalaa. Unelmatyö olisi kuitenkin siistä ja mukavaa, haastavaa muttei liian vaikeaa. sellainen missä voisi oppia uusia asioita, saisi tehdä yksin töitä mutta olisi myös ihmisiä ympärillä, hyvästä palkasta ei olisi haittaa saati sitten säännöllisestä työajasta. Tärkeää olisi mös, ettei töitä tarvitsisi joka päivä viedä kotiin, vaan ne jäisivät työpaikan oven taakse. Näillä näkymin minusta tulee opettaja. Opettajan työ on yksintyöskentelyä, jokaisella opettajalla on vastuu omasta luokasta ja oppilaiden oppimisesta. Kuitenkin työpaikka olisi täynnä ihmisiä, toisia opettajia, jotka olisivat samassa tilanteessa. Työssä myös oppisi koko ajan uutta, ja se olisi sopivan haasteellista. Ylitöitä nyt ehkä olisi, kokeiden tarkastusta ja tuntien suunnittelua, joita pitäisi kotiinkin viedä. Palkkauskaan ei liian hyvä ole. Tai riippuu alasta. Luokanopettajat saavat todella vähän siihen työmäärään ja vastuuseen nähden. Aineenopettajat tienaavatkin sitten enemmän, lukiossa enemmän kuin yläasteella, mutta ei heidänkään palkkansa lääkäreitä tai kansanedustajia hätyyttele. Ristiriitaista on siis elämä. Ehkä jokaisessa työpaikassa on hyvät ja huonot puolensa, ja näillä perusteilla voisin väittää, että opettajan työ voisi sopia itselleni. Ja mainittakoon nyt vielä, että pidän lasten kanssa touhuamisesta.

Mitä tulee perheeseen sitten. Lapsesta pitäen olen halunnut perheen, oman miehen ja kasan lapsia. Lasten määrä on vaihdellut yhdestä seitsemään, ja jokaisessa lapsiluvussa on hyvät ja huonot puolensa. Miehen löytäminen vain tuntuu olevan hyvin hankalaa. En ola seurustellut koskaan. Ehkä se ei ole kovin outoa, tai sitten se on. ,utta en ole koskaan löytänyt oikeanlaista ihmisitä. En ole kranttu, en todellakaan. En vain edes tunne vastakkaista sukupuolta edustavia yksilöitä kovin montaa. Ennen kaikkea haluan kuitenkin täydellistä luottamusta, mukavaa yhdessäoloa, toisen tuntemista ja ennen kaikkea pysyvyytt. En ole koskaan osannut ajatella itseäni lyhyisii suhesiin, vaan haaveilen aina siitä yhdestä oikeasta, jonka kanssa voin elää koko elämäni loppuun asti. Avioliittokin on itselleni pyhä. Vanhempani ovat olleet naimisissa kohta 25 vuotta. Itselleni avioero ei ole mikään vaihtoehto. Avioliitto on pysyvä, enkä sano 'tahdon' jos en sitä todella tarkoita. Se on yksi syy, miksi haluan tuntea mieheni kunnolla ennen naimisiin menoa. Lapsiakin on hauskaa miettiä. Ennen halusin lapsia, vaikka minulla ei koskaan vauvakuumetta ole ollutkaan. Nyt olen joutunut miettimään asiaa uudestaan. En halua lapsia nyt. Tulevaisuudesta en tiedä. kyllähän sisällä aina pieni tunne kytee, että mitä jos en saakaan lapsia, jääkö silloin jotain kokematta. Nyt en kuitenkaan lapsia vielä kaipaa. haluan ensin elää hetken itselleni, tässä elämän alkutaipaleilla aloittaa ensin oman elämäni, rakentaa sitä. Haluan nähdä maailmaa, kokea paljon. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, haluan elää. Haluan hetken elää itselleni ja olla vapaa. Myöhemmin, kun olen saanut opintoni päätökseen, saanut hyvän työpaikan ja löytänyt elääni miehen, sitten voin harkita paikoilleen asettumista. Aikansa kutakin, tuskin jaksaisin vapaana riehua koko elämääni, mutta en halua vielä kahlita itseäni paikoilleen. Toinen syy miksen halua lapsia on se, etten ole siihen valmis. En henkisesti. En tunne edes olevani aikuinen vielä, hyvä kun pystyn itse huolehtimaan itsestäni. Otan kyllä vastuuta ja hoidan tehtäväni, mutta pelkään, etten kestäisi sitä painetta, että omalla vastuulla olisi myös joku pieni olento. Ja se kolmas syy olla hankkimatta lapsia vielä. Se on se, että olen itse saanut hyvän lapsuuden. Minulla on rakastavat vanhemmat, asuimme isossa omakotitalossa jossa oli suuri piha jossa leikkiä. Vanhemmillani oli työpaikat, ja vaikka emme olleet mitään rikasta snobikansaa, olimme hyvin toimeentulevia. Sen idyllin haluaisin myös omille lapsilleni tarjota. En halua elää opiskelijana kerrostalokaksiossa lasten kanssa. En väitä etteivätkö lapset voisi olla silloin onnellisia, mutta silti halua tarjota lapsilleni parasta.

Mitäs vielä. Onhan tässä tullut omista haluista kerrottua jo jos jonkinlaista. Kukapa ei haluaisi olla kaunis. Nuorempana olin todella pettynyt omaan ulkonäkööni. Nyt viimeiakoina olen vihdoin alkanut hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Tietysti jokaisella naisella on aina jotain mitä haluaisi parantaa, ja ehkä on ihan tervettä ettei pidä itseään täydellisenä.Jossain kohtaa myös tajusin peiliin katsoessa, että peilistä tuijottavat kasvot olivat kauniit, mutta en tuntenut itseäni kauniiksi ihmiseksi. En ollut kaunis ihminen, kaunis persoona. En tehnyt hyviä tekoja ja ollut tyytyväinen siihen mitä ulkokuoren alla oli. Se sai minut olemaan olematta kaunis sinä päivänä. Pitäisi vain löytää se kultainen keskitie itsekkyyden ja omantunnonarvon välille. Itsestä pitäisi pitää sellaisena kuin on, mutta välillä jotkut ihmiset ärsyttävät tehdessään selväksi, miten kauniina he itseään pitävät. Ei kai siinäkään mitään vikaa ole, vaikka tietäisi olevansa kaunis, mutta samalla pitäisi arvostaa kaikkia muitakin. Itserakas ei ole se, joka sanooa itseään kauniiksi, vaan se, joka pitää itseään muita kauniimpana, tai muuten vain itseään huonompina. Koska ihmisiä me kaikki täällä olemme, samat oikeudet kaikilla pitäisi olla.

Mainittakoon vielä ainakin se, että olen aina ollut pieni porvari. Nytkin eläin tosin vain alle 500 euron opintotuella, mutta silti olen aina halunnut olla jotain. En ole koskaan edes kuvitellut tulevani tavalliseksi duunariksi. Olen aina halunnut olla se arvostettu ja hyvin toimeentuleva ihminen. En pidä muita huonompinani, mutta arvostan omaa koulutustani ja teen töitä sen eteen. En halua olla tavallinen duunari. Haluan olla jotain, niin kuin varmaan kaikki tässä maailmassa. Minulle se jotain tarkoittaa sitä, että minua arvostetaan itseni ja omien tekojeni takia.

Vielä yhden asian haluan nostaaesille, ja se on ystävyys. Ystävyys, joka on mielestäni elämän kantava voima. Hyvät ytävät ovat niitä, jotka säilyvät läpi vuodien, jotka tuntevat sinut läpikotaisin ja jotka sinä tunnet täysin, ne joihin voi luottaa jokaisessa asiassa, joille voi kertoa pahimmat pelot, suurimmat surut tai joiden kanssa voi jakaa elämän onnellisimmat hetket. Ystävyys muodostuu niistä hetkistä, jotka ystävän kanssa vietetään, ja niistä asioista, jotka ystäville paljastetaan. Yst'vistäni en halua luopua. Toisista sit vain kasvaa erilleen, sitä en voi kiistää. Kun paikkaunnat vaihtuvat ja elämään tulee uusia ihmisiä, jotkin ihmissuhteet eivät vain kestä. ystävyys ei lopu, mutta välille tulee liikaa kilometrejä, vähintään henkisiä sellaisia. Uusiakin ystäviä tulee elämän varrella koko ajan vastaan, ja aina pitäisi olla avoin tutustumaan uusiin ihmisiin. Itse myönnän tänä syksynä sortuneeni siihen ,ettö olen tutustunut lähemmäs sataan uuteen ihmiseen. Eihän kaikista tule ystäviä, eikä hyviä ystävyyssuhteita hetkessä rakenneta, mutta ehkä näistä tutuista edes joistain tulisi niitä elämän parhaita ystäviä. Ja hyvähän on aina olla myös tuttuja, niitä joiden kanssa on mukava hengailla ja joita on mukava tavata, sekä tietysti hyvänpäiväntuttuja. Kunhan vain malttaisin tuustua edes muutamiiin ihmisiin kunnolla, etten vain levottominen sieluineni repeäisi joka suuntaan ja jäisi ilman mitään. Onneksi elämässä on tapana päätyä sinne minne pitääkin, ja löytää oma paikkansa. Ajan kanssa sitä kyllä varmaan huomaa kuuluvansa toisiin paikkoihin enemmän kuin toisiin. Ja siinä samallahan itsekin kasvaa, aikuistuu ja oppii vähitellen löytämään itsensä. Sitä myös haluan, löytää itseni, mutta se on koko elämän jatkuva projekti. Mutta ystävät, heitä en vaihtaisi, heitä en halua menettää, ja ilman heitä ei elämässäkään olisi mitään järkeä.

Loppujen lopuksi minä haluan paljon asioita. On vaikea nimetä yksittäisiä asioita samalla tavalla kuin lapsena. Lapsena oli helppo sanoa että haluan tulla poliisiksi, haluan makaronilaatikkoa ja haluan leikkiä piilosta. Nyt on ennemminkin vain toiveita ja suuntia, joihin voi päätyä monella eri tavalla. Ammatti on edelleen epäselvä, mutta tiedän mitä halua työltä. Ehkä sen voi saavuttaa useammassa eri ammatissa. Samoin onnellisuuden voi saavuttaa yhtä monella tavalla kuin on yrittäjiäkin. Toiset nauttivat harrastuksistaan, mitä ne ikinä olivatkaan, toislle riittää perhe, jokaiselle jokin. Tietysti on joitain asioita, joista voin sanoa haluavani juuri sen yhden. Tällä hetkellä haluaisin Marimekon olkalaukun, kirkasvalolampun ja oman yksiön. Haluan elämässä lähteä interreilaamaan ja joku kesä lähteä lappiin ystäväni kanssa muutamaksi viikoksi vaeltamaan. Sitä on suunniteltu jo pitkään. Haluan aurinkoisia päiviä, lähteä piknikille puistoon, tehä lumienkeleitä, hyppiä syksyn lehtikasoissa ja tanssia vesisateessa. Halun nähdä Disneyn piirrettyjä, kirjoittaa runoja, lukea hyviä kirjoja, viettää laatuaikaa perheeni kanssa, tehdä jotain yllättävää ja spontaania. Oikeastaan haluan paljon asioita, tulla joksikin, saada jotakin ja tehdä paljon kaikenlaista.

Haaveissa on hyvä elää.