Tänään minä olen väsnyt. Nytkin minun pitäisi olla nukkumassa, mutta en ole. Päätin tulla kirjoittamaan viime aikojen tapahtumista. Kaikkea on taas tapahtunut, paljonkin. Tänään oli ehdottomasti huono päivä. Heräsin aikaisin, kävin ennen luentoa uimassa ystävän kanssa ja olin koulussa kaikki luennot. Se on edistystä ottaen huomioon, että viime viikolla en käynyt ainoallakaan luennolla. Olin liian väsynyt aamulla, en olisi jaksanut lähteä uimaan. Lähdin kuitenkin kun olin luvannut, ja ihan hauskaahan se oli. Olisin vain toivonut että se olisi piristänyt ja avannut päivän hienosti. Mutta mitä vielä. Seuraavalla luennolla olin nukahtaa. Asia sinänsä on ihan mielenkiintoista, nippelitietoa jota on hauska omaksua, mutta mitä sillä todella teen? Mitä hyödyn siitä tiedosta, milloin lauseen objektio on partitiivimuodossa? En näe järkeä tällä opiskelulla. Haluanko todella opettajaksi, korjaamaan samoja aineita vuodesta toiseen? Toinenkin luento meni seiniä tuijotellessa. En olisi jaksanut istua siellä. Luennon lopussa saimme yhdet ryhmätyötehtävät takaisin, ja seki harmittaa. Miten on mahdollista, että sen ainoan kerran kun johonkin asiaan panostaa, siitä ei saa hyvää arvosanaa? Ennen olen voinut olla tyytyväinen, kun olen saanut kohtuullisia arvosanoja tekemättä juuri mitään. Mutta tähän tehtävään panostin, ja saimme huonon arvosanan. Ei sekään erityisesti nosta opiskelumotivaatiota.
En vain näe tulevaisuutta. En tiedä mitä minusta tulee. Pidän elämästäni täällä, mutta opiskelu... En käy paljon luennoilla, niillä istuminen ja tylsistyminen ei kiinnosta. Kuitenkin yritän saada vaaditun määrä opintopisteitä kasaan, jotta tuet säilyisivät. Mutta mitä sitten opiskelisin jos en tätä? Minä en tiedä, mikään ei kiinnosta niin paljon että jaksaisin opiskella. Motivaationi on tällä hetkellä niin maassa ja kateissa, ettei sitä voi edes sanoin kuvata.
Kuitenkaan en halua täältä pois. Yli puoli vuotta taistelin, jotta saisin tämän paikan tuntumaan kodilta, taistelin saadakseni ystäviä ja oman porukan. Nyt tunnen tämän paikan kodikseni, minulla on ystäviä ja elämä. En sano elämää, koska en tiedä onko minulla elämää, mutta pidän siitä mitä teen, jos siis teen jotain. En halua lähteä pois ja jättää näitä ihmisiä, jättää taas elämääni taakseni. Ehkä pääaineen vaihto onnistuisi, yustävät säilyisivät, mutta mitä sitten opiskelisin? En todellakaan tiedä tällä hetkellä mitään.
Kuten sanoin, olin koko päivän väsynyt. Kun pääsin neljän jäkeen kotiin, hengailin mitään tekemättä koneella muutaman tunnin, kunnes nukahdin. Nukuin muutaman tunnin. Illalla oli tylsää. Tuntui, että koko päivä oli mennyt ohi. En keksinyt mitään tekemistä. Onneksi oli nettikeskustelut. Jotenkin, kaikki tuntuu tänään vain niin merkityksettömältä, turhalta. Tiedän, en saisi sanoa näin, mutta kaipaan jotain. Ehkä kaipaan päämäärää elämääni, syytä. Tulevaisuuden, jonka vuoksi elää. Tietysti on helppoa sanoa, kuinka pitäisi elää tässä ja nyt ja olla tyytyväinen. Niin teenkin, mutta silti, ei missään ole mitään järkeä jos ei ole tulevaisuutta. Haluaisin lupauksen siitä että on jotain. Että olisi myöhemmin ammatti, jossa viihdyn. Että tällä kaikella olisi merkitystä. Voin tuhlata päiväni, menemällä luennoille tai olemalla menemättä. Voin istua tietokoneella ja irkata ystävien kanssa, käydä ainejärjestötapahtumissa ja nauttia. Mutta mitä teen tällä kaikella? Näitä minä mietin, enkä itsekään aina ymmärrä. Mutta tänään oli huono päivä.
Viimeiset viikotkin ovat olleet huonoja. Taisin joskus mainita, ehkä, alakuloisuuteen ja lievään masennukseen auttavista lääkkeistä, joita saa apteekista ilman reseptiä. Ne loppuivat muutamia viikkoja sitten, ja minulla meni viikko saada ostettua uusia. Kyllähän sen lopetuksen sitten huomasi, mieliala laski ja elämästä tuli taas sitä samaa synkkyyttä mitä ennen. Miten siihen tunteeseen ei koskaan opi? Ja miten se tuntuu aina pahemmalta mitä pystyi muistamaan? Ehkä tähän pahanolontunteeseen vaikuttaa muitakin asioita. Mietitään tilannetta, jossa sinulla on ihastus. Kyllä, pidät hänestä, paljon. Hän esittää julkisesti sinkkua, ja sinulla on hyvä olla, kun iltaisin mietit tätä ihanaa ihastusta. Sitten eräänä päivänä kuulet huhun jonka mukaan eräs tuttusi seurustelisi ihastuksesi kanssa. Juttu ei ole julkista, mutta juteltuasi muutamien ihmisten kanssa toteat, että saman juorun on kuullut moni muukin. Mitä siis pitäisi ajatella? Miksi he pitävät asian salaisena, eivätkä kommunikoi julkisesti toistensa kanssa juuri ollenkaan, sen verran kuin normaalitkin ihmiset, jos eivät jopa vähemmän?
En voi sanoa että olisin onnellinen ystävieni puolesta. En todellakaan voi sanoa niin, koska en ole. Olen pettynyt. Tunnen itseni petetyksi, koska minulle ei ole kerrottu. Tunnen itseni tyhmäksi, koska melkein kaikki tiesivät tämän juorun ennen minua. Tunnen sydämeni särkyneeksi.
Mutta välitän edelleen. Hän on edelleen ainoa ihminen, jonka seurassa en voi olla ahdistunut, se ainoa ihminen, jonka seurassa minun on aina hyvä olla. Se ihminen, josta olen aina huolissani, jonka elämään haluan kuulua, ja jonka haluan kuuluvan elämääni niin pitkään kuin se on mahdollista. Se ei ole mahdollista kovin pitkään, sen tiedän, ja siksi haluaisin nauttia niistä hetkistä, jotka voimme vielä olla ystäviä. Ja tämän haluaisin sanoa hänellekin. Haluaisin kertoa miten paljon välitän, miten paljon pelkään menettämistä, miten paljon pelkään hänen puolestaan, ja miten hyvä minun on olla aina hänen seurassaan. Haluaisin jutella kahdestaan. Ehkä jonain päivänä se vielä onnistuu, mutta viimeisten viikkojen aikana kun olen ehdottanut päiviä, jolloin voisimme nähdä, on hänellä aina ollut jotain muuta menoa.
Tämä tunne tuhoaa minut. Mustasukkaisuus, epätietoisuus, katkeruus ja viha sitä ihmistä kohtaan, jonka sanotaan seurustelevan hänen kanssaan. En voi sille mitään, mutta mustasukkaisuus voisi olla termi, joka on lähinnä omia tuntemuksiani. Enkä tiedä, vaikkei meidän välillemme koskaan tulisi mitään romanttista suhdetta, niin haluan hänet ystäväkseni, hyväksi ystäväkseni, parhaaksi sellaiseksi. Kuinka moni voi sanoa löytäneensä ihmisen, jolle voi uskoutua kaikesta, jonka tuntee ymmärtävän kaiken ja jonka kanssa on parempi olla kuin kenenkään? Haluaisin olla läheinen. Haluaisin selvittää välit, ja vaikkemme koskaan tulisi pariksi, haluaisin että hän olisi osa elämääni. Sitä minä haluan, ja olen edelleen mustasukkainen.
Mainitsen vielä ystävästäni, jonka kanssa olen voinut keskustella tästä asiasta, Ihminen joka ymmärtää minua, ja joka välittää myös kovasti hänestä. Ihminen, josta olen löytänyt tämän vuoden aikana todellisen ystävän. Onneksi on joku, joka ymmärtää tunteeni ja jolle voin niistä kertoa, sillä en haluaisi elää näiden tunteideni ja epätietoisuuteni kanssa yksin.
Nyt sain taas ostettua lääkkeitä, joiden toivon taas alkavan vaikuttaa. Tietenkin ahdistaa ajatus, etten selviä ilman niitä, mutta ehkä vielä joskus taas. Mutta mielummin olen nyt onnellinen kuin odotan vain ahdistuneena ja masentuneena. Koska ahdistus on pahin tunnen jonka tiedän. Nyt toivon että se menee ohi, toivon että voin taas nauttia elämästä ja olla onnellinen. Sitä minä toivon.
Tavallaan olen kuitenkin kiitollinen elämästäni. Minulla on nyt ystäviä. On minulla aina ollut, mutta minulla on nytkin niitä. Minulla on tämä paikka ja elämäni. Vaikka se on välillä tylsää, ja vaikka en näe sillä päämäärää, se on silti ihan mukavaa. Äitini mielestä tuhlaan varmaan elämää, kun en paljon opiskele, istun tietokoneella ja irkkaan, facebookitan ja tapan aikaa. Nyt olen erään ystäväni vinkistä alkanut katsoa aasialaisia draamasarjoja, joihin ihatuinkin. Niissä on aina onnellinen loppu, paljon romantiikkaa, ja kaikkea ihanaa. Ja komediaakin niin että saa nauraa. Käyn myös ainejärjestötapahtumissa, olen aktiivi. Sen voisi laskea kai harrastukseksi, koska nautin siitä ja teen sitä vapaa-ajallani.
Kuitenkin en voi olla miettimättä sitä, miten elämäni on muuttunut. 20 vuotta elin eri maailmassa. Minulla oli pitkät tummat hiukset, joista luovuin, leikkasin niitä lyhyemmiksi ja värjäsin vaaleiksi. 20 vuotta kerroin, kuinka ne kuuluvat identiteettiini enkä voisi koskaan luopua niistä, ja kuinkas kävikään. Sama on harrastusten suhteen. Harrastin samaa lajia 15 vuotta, joskus tähtäsin huipullekin, mutta nyt olen melkein jo lopettanut. Ehkä jatkan harrastemielessä, aina välillä, mutta en säännöllisesti. Lenkilläkään en ole käynyt aikoihin. Ennen identifioin itseni aina urheilijaksi, ja nyt olen kaukana siitä. Olenko siis luopunut kaikesta, mikä ennen merkitsi minulle mitään? Ehkäpä. Kuitenkin tunnen itseni nyt enemmän itsekseni kuin koskaan. Mutta silti tunnen itseni nykyään aina välillä liian ulkonäkökeskeiseksi, liian joksikin, ehkä siksi että en sovi enää ollenkaan entisiin elämäntapapiireihini. Olenko luopunut liiasta? Pitäisikö etsiä uusi harrastus tilalle? Olenko eksynyt omassa elämässäni, vai olenko vain muuttanut sen suuntaa? Vai olenko vihdoinkin löytänyt elämäni? Näihin kysymyksiin en tiedä vastausta, mutta ehkä ne joskus selviävät minullekin.
On olemassa hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Nyt suurin osa on huonoja, tai mitäänsanomattomia, mutta on viime aikoina ollut muutama hyväkin. Lauantaina kävin kisoissa. Ensin vitutti, ja tuntui ettei kiinnosta yhtään. Se siitä harrastuksesta. Rämmittyäni suksien kanssa metsässä kuitenkin tunnin tai jotain, alkoi se tuntua ihan kivalta. Kyllä siitä nautin edelleen, mutten ehkä halua vain panostaa. Muutenkin olen laiska ihminen, laiskistunut entisestään, joten en jaksa lenkille useinkaan. Kuitenkin ehkä on hyvä säilyttää näitä hetkiä, koska aina tulee se onnellisuuden tunne kun tarpeeksi kauan rämpii. Ei kai sitä saa ihmisestä koskaan pois. Sama päivänä kävimme teatterissa täällä. Sielläkin oli mukavaa, vaikka ahdistus tahtoi muutamien melankolisten laulujen aikana hiipiä. Huomenna lähden katsomaan saman näytelmän uudestaan, oli se sentään niin hyvä. Sunnuntaina vietimme iltaa, kuten joka toinen sunnuntai on tapana, ja oli mukavaa. Samana iltana tuli käytyä ensimmäisen kerran grillilläkin. Aina voi kokea jotain uutta!
Vielä yhdestä asiasta haluaisin kertoa. Nimittäin perheestäni, ja ehkä vähän kodistanikin. Minulla on perhe, on ollut aina. Asuin heidän kanssaan koko lapsuuteni ja nuoruuteni, paitsi sen kolme vuotta kun olin lukiossa, mutta silloinkin lomat. Nyt olen muuttanut tänne, ja minulla on uusi elämä. Olen yrittänyt saada elämäni tänne, jotta voisin tuntea tänän kodiksi. Joku päivä tajusin, etten ole puhunut moneen viikkoon vanhempieni kanssa. Silloin tuli pieni omantunnonpistos. Tietysti rakastan heitä, he ovat minulle tärkeitä, mutta elämme tällä hetkellä hieman eri elämiä. Voihan ihmisistä välittää vaikkei heidän kanssaan olisi jatkuvasti tekemisissä? Uskon siihen, ja se saa oloni tuntumaan hieman paremmalta. Ehkä eniten tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten edes ajattele heitä pitkiin aikoinin, tuntuu, kuin en muistaisi heitä edes. Se tuntuu pahalta. Kuitenkin oli helpointa luoda uusi elämä tänne, jotta voisin tuntea tämän omaksi elämäkseni ja kodiksi. Kotona käydessä on tietysti ainamukavaa, mutta alan tuntea, etten enää kuulu sinne. Minun elämäni on nyt täällä. Tietysti perheeni tulee kuulumaan elämääni aina, he tulevat olemaan minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ikuisesti, vaikka emme usein kohtaisi ja kommunikoisikaan. Kohta on pääsiäisloma ja lähden kotiin. Tiedän hajoilevani siellä, kun tuntuu että minut on riistetty omasta elämästäni pois, mutta on siellä silti aina ihanaa, tavallaan. Mutta ehkä on vain hyvä, että alan itsenäistyä. Toivon myös, että vanhempani tajuavat tämän. Toivon myös, että voin olla aina vanhempieni tytär ja että voin aina palata ajattoman rauhan taloon jos siltä tuntuu.
Nyt on kello vierähtänyt jo paljon eteenpäin siitä kun aloihin. On siis aika päättää tämä tarinointi ja siirtyä nukkumaan. Toivottavasti huomenan on parempi päivä. Toivottavasti tulevat huomiset ovat parempia. Toivottavasti saan nopeasti unta ja nukun hyvin. Hyvää yötä ihmiset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti