En oikein tiedä mitä sanoisin. Tunteeni heittelevät sekaisin ja edestakaisin. Toisina päivinä kaikki on niin mukavaa, ihmiset kivoja ahdistus tiessään. Voin olla onnellinen. Kuten tänään. Oli ystävän tuparit, joissa tutustuin uusiin ihmisiin ja vietin hauskaa myös vanhojen tuttujen ystävien kanssa. Kerrassaan ihana päivä oli. Ja sitä ennen päivällä menin aamuluennolle, en muista milloin viimeksi olisin tehnyt niin. Ja opiskelin yhden ystäväni kanssa kirjaston kahvilassa yhden kurssin materiaaleja. Olen pari päivä jo opiskellut. Se on oikeastaan aika historiallista. Monta kuukautta olin tekemättä mitään, jätin luentoja välillä viikon tai kaksikin käymättä, enkä tehnyt mitään oppimisen edistämiseksi. Tentit menivät miten menivät, jos niistä edes puoliinkaan menin. Nyt yritän vähitellen opiskella. Tuollainen jonkun kanssa asioiden läpikäyminen on mukavaa, ja samalla opin paljon paljon paremmin kuin yksin lukemalla. Ja ehkä muutaman opintopisteenkin voisin saada, niistä on aika lailla pulaa ja kesä on kohta. Toivottavasti eivät Kelasta vaadi tukiaan takaisin.
Toisinaan on kuitenkin huonoja päiviä. Jos menen liian myöhään nukkumaan, eikä kello ole soimassa aamulla, herään joskus iltapäivällä. Huomaan, etten kerkiä enää minnekään. Päivän luennot, jos sellaisia olisi ollut, ovat jo menneet, joten ylös nousemisessakaan ei tunnu olevan mitään järkeä. Silloin tuntuu, että voisin maata sängyssä koko päivän. Ja niin teinkin vielä muutama päivä sitten. Sitten kuitenkin päätin, että pakko tällä elämällä on jotain tehdä, pakko ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllähän tämä onnistuu, pitkään valvominen, pitkään nukkuminen ja koko päivän sängyssä makaaminen ja dataaminen. Ja joskus se voi olla ihan kivaakin, mutta ei pidemmän päälle. Ei todellakaan. Elämän tarkoitus hämärtyy. Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat katoavat, ja on vain tylsyyttä. Ja tuntuu pahalta jos muilla on omat elämät, ja itse ei tee mitään. Tuntuu kuin ei olisi elämää lainkaan.
Joskun itkettää iltaisin, joskus iskee paniikki ja ahdistus. En vieläkään tiedä mikä tässä maailmassa pitää paikkaansa. Pitävätkö huhut joita kuulin, ovat ystäväni ystäviäni. Asioilla on kaksi tai ehkä useampiakin puolia, ja toisinaan näen niistä voi yhden. Huhuista en tiedä, mutta ehkä olen taas kaveri hänen kanssaan. Riittäisikö se? Voisinko olla ystävä? Jos kyllä, niin miten? Entä muut ystävät? Joskus tuntuu, että kaikilla niillä samassa opiskeluaiheessa olevilla, jo pidempään tunteneilla on omia juttuja, joihin en vain pääse sisälle. Tuntuu, että minä pidän heitä "omana porukkanani", mutta en kuitenkaan kuulu siihen samaan sisäpiiriin kuin he. Toisinaan sitten on kuitenkin tällaisia päiviä, jolloin kaikki on hyvin ja tuntuu, että olemme kaikki ystäviä keskenämme. Ja niin kai me olemmekin. Turha on kai stressata aina liikaa.
Minä opiskelen, ja se on ihan kivaa. En tiedä kiinnostaako tuo lainkaan, mutta opiskelen silti. Laitoin myös hakemuksia uusiin oppilaitoksiin, tai oikeastaan kaikki tähän samaan, mutta eri aloille. Saa nyt nähdä kuinka paljon jaksan lukea ja minne edes menen pääsykokeisiin. Varmaa on vain se, että näitä ihmisiä ja edes tätä alaa en jätä. En tätä kaupunkia enkä tätä elämää, jonka olen vihdoin saanut luotua. Aina joskus tietysti tuntuu, että olisi helpompaa vain lähteä, niin kuin niin monta kertaa ennenkin, mutta sitten järki voittaa. Milloin olisin viimeksi ollut näin onnellinen, tuntenut kuuluvani yhtä paljon jonnekin. Ja kuinka monta kertaa olenkaan lähtenyt, eikä mikään kuitenkaan koskaan muutu. Vika on siis itsessäni, ja aioin löytää sen, ja koittaa parhaani mukaan parantaa sen. Tahdon olla mukava ja pidetty ihminen.
Joskus mietin elämääkin. Ehkä minun pitäisi hankkia uusi harrastus. Ystäviä alkaa nyt olla, ja tuttuja. Eri tasolla olevia ihmisiä. Toisista on tullut todella läheisiä ystäviä, toiset ovat ystäviä, jotkut kavereita ja jotkut hyvänpäiväntuttuja. Ja kaikkea siltä väliltäkin. En tunne itseäni enää niin tuuliviiriksi, vaan olen onnistunut rajaamaan oman piirini. Se ei tarkoita, että viettäisin kaiken aikani tiettyjen ihmisten parissa, mutta heidän kanssaan tunnen olevani eniten kotona.
Kodista puheen ollen. Minä muutan. Muutan kesäkuun alussa. Sain opiskelija-asuntosäätiöltä asuntotarjouksen, mutta en ole vielä ottanut sitä vastaan. Jos viikon minun on pitänyt soittaa sinne ja kysyä, voinko käydä katsomassa asuntoa. En vain ole koskaan kerinnyt ja muistanut. Nyt alkaa olla kiire, mutta ehkä kerkiän vielä. Huomenna (tai siis tänään) on ehdottoman pakko. Tietysti voisin vain maksaa vakuusmaksun ja allekirjoittaa vuokrasopimuksen, mutta mielelläni näkisin asunnon sitä enne.
En nyt tiedä mitä ajattelisin tästä muutosta. Toisaalta tuntuu niin haikealta. Tämä ei tuntunut puoleen vuoteen kodilta, mutta vihdoin joulun jälkeen pystyin kutsumaan tätä kodiksi. Täällä kaikki on tuttua ja turvallista. Tämä on kodikas paikka kankaisine tapetteineen ja vanhoine ovenkahvoineen. Mitä tapahtuu kun muutan asuntoon, jossa on valkoiset kiviseinät jne.?
Ehkä tulee vähän ikävä kämppistäkin. Niin usein valitan, ja onhan se totta, ettei tämä yhteiseläminen toimi. Kyseessä kun on kaksio keittokomerolla, ja vain toisella on oma huone. Erilaiset elämänrytmit ärsyttävät ja estävät minulta keittiön käytön silloin kuin sitä tarvitsisin, ja heräilen aamulla liian aikasin oven kolahduksiin. Mutta kuitenkin, kämppikseni on ollut ystäväni jo vuosia, ja tiedän, että lopetettuani melkein kokonaan yhteisen harrastuksemme, en tulisi olemaan hänen kanssaan juuri missään tekemisissä muuton jälkeen. Ehkä se vähän harmittaa, mutta toisaalta, emme me nyt viime aikoina ole paljon muutenkaan keskustelleet. Toivottavasti vain uusi kämppis on mukava.
Yritän vähitellen parantaa elämänlaatuani. Nytkin minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta oli ne tuparit. Menen aivan kohta siis. Melkein kuukauden menin joka yö yöneljän ja kuuden välillä nukkumaan, ja nyt mietin, josko voisin normalisoida sitä yhtään. Jos pääsisin nukkumaan aina ennen yhtä, ja heräisin sitten ennen iltapäiväkahta. Jos kävisin hieman aktiivisemmin luennoilla ja yrittäisin opiskella. Jos söisin terveellisesti, vähentäisin herkkujen syöntiä ja söisin säännöllisesti. Lisäksi voisin aloittaa jonkun uuden harrastuksen, käydä vaikka joka keskiviikkoaamu uimassa. Jos ottaisin itseäni kokonaisvaltaisesti niskasta kiinni ja koettaisin saada tällä hetkellä niin päämäärättömänä seilaavan elämäni hallintaan. Aikaa ja vaivaa se vie, mutta ehkä se onnistuu. En kuitenkaan halua olla se ihminen, jolla ei ole elämää. Nyt vain pitäisi keksiä, mitä sillä elämällä teen.
Nyt on aika elää, nyt on aika miettiä tulevaisuutta ja nauttia samalla tästä hetkestä. Nyt on korkea aika tehdä jotain. Nyt, ei joskus. Ja nyt lähden nukkumaan, jotta pääsen sängystä joskus ylöskin ja takaisin yliopistolle opiskelemaan. Nyt on aika elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti