On aika palata kuplamaailmaan. Edellisestä kerrasta onkin aikaa jo puolisentoista kuukautta, ja paljon on siinäkin ajassa ehtinyt tapahtua. Opiskelut loppuivat tältä keväältä. Tai keväällä ne loppuivat, nyt on jo kesä. Kesän alku tarkoitti muutamaa epämääräistä hengailuviikkoa, kun tenttejä oli yksi tai kaksi viikossa. Muutenkin koulu meni aika alamäkeen. Opintopisteitä ei tule tarpeeksi, sen tiedän jo nyt, mutta sitten niitä ei vain tule, ja sen asian kanssa eletään. Jos tulee kirjallinen selvityspyyntö niin lähetän sellaisen.
Oli vappukin. TUntuu vähän hassulta kerto asioita, jotka ovat tapahtuneet jo niin kauan aikaa sitten, mutta kertaan niitäkin nopeasti. Vappu oli ihan kiva. Tai no, perjantaina oli lakitus, kuulin ikäviä juttuja, tai ehkäpä ennemminkin juorut saivat enemmän tuulta alleen. Sekin asia alkaa olla jo poissa päiväjärjestyksestä. Olen monta kuukautta joutunut miettimään, ajattelemaan, ahdistumaan ja kiroamaan, ja nyt, kun on kesä ja kaunista, alkaa vihdoin tuntua että asia alkaa olla ok. Noh, ei se ole, tiedän sen, olen mustasukkainen, ja asian virallistaminen tuntuisi maailmanlopulta. Ensin kun oli vain juoruja, sitten yhä enemmän selviä merkkejä, ja nykyään on jo rivien välistä luettuja paljastuksia asianomaisilta, mutta ei sitä julkista suudelmaa, joka sinetöisi koko asian. Puhun siis kahden ystäväni suhteesta, josta olen ehkä joskus ennen maininnutkin. Noh, vappuna tapahtui myös paljon muuta, vietin hauskaa aikaa piknikillä, iltaa viettäen jne. Jotain silti puuttui, ja se oli tutut ystävät, jotka oliat muualla. Eri ihmisten kanssa voi olla hauskaa, mutta toisen kanssa vain tuntee kuuluvansa yhteen. TUntuu kuin olisin ollut mukavassa ympäristössä mukavien ihmisten kanssa, mutta kun en tuntenut heitä, eivätkä he olleet ihmisiä, joiden kanssa tulisin viettämään päivittäin aikaa. Noh, sekin oli ja meni, ja minulla oli hauskaa, ehkä se riittää.
Sunnutnaina vapun jälkeen oli yhden ystäväni syntymäpäivät. Ne olivat mahtavat. Ensin tunnelma oli vähän vaisu, mutta se nousi illan myötä, ja illalla, kolmen aikaan kävellesäni yhden ystävän kanssa pois, tunsin että olin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Siinä yössä oli jotain taikaa.
Muutama viikko sitten muutin takaisin vanhempieni luokse, pois kaupungista, koska sain täältä töitä. Työt ovat kuitenkin aika välttämätömyys, tili kun ammottaa tyhjyyttään. Siivoan, samassa yrityksessä kuin viime kesänäkin. En jaksaisi työtä, valitan koko ajan miten raskasta se on, mutta ehkä jollain pimeällä tavalla pidänkin siitä. En osaa kuvailla. Töissä ollessa se ärsyttää, kun miettii miten paljon onkaan vielä tekemättä. EIkä työ tekemällä lopu. Mutta kyllä se siitä, pitää vain osata ajatella mukavia asioita. Olen täällä siis juhannukseen asti, kunnes muutan takaisin kaupunkiin loppukesäksi, josta sain sitten sueraavaksi seitsemäksi viikoksi töitä. Oikeastaan olen aika onnekas, kun sain yhteensä 15 viikoksi töitä. Mutta kyllähän niitä hakemuksiakin täyttelin urakalla. Kaikki eivät saaneet töitä, koska kaupungissakin on paljon opiskelijoita, ja kaikki haluavat töihin kesäksi.
Ensimmäisen viikot täällä olivat, noh, suoraan sanottuna helvettiä. En kestänyt sitä, että kaikki muut olivat kaupungissa, viettivät iltoja porukalla ja minä olin yksin täällä. Tuntui kuin kaikki olisivat dissanneet minua. Siltä itse asiassa tuntui vielä viime viikonloppunakin, kun lähdin kaupunkiin, ja pakkasin koko omaisuuteni pahvilaatikoihin. En nähnyt kuin muutaman ihmisen koko viikonloppuna. Mutta kuitenkin kokonaisuudessaan viikonloppu oli positiivinen. Koska olihan euroviisut.
Rakastan siis euroviisuja. Todellakin, olen katsonut ties miten monta vuotta kaikki euroviisut, semifinaalit ja finaalit sekä tietysti ladannut koneelleni mielestäni parhaat biisit. Ah autuutta kun saa katsoa euroviisuja. Karsinnat katsoin täällä, mutta kaupungissa kun olin viikonlopun, päädyin ystäväni kanssa yliopiston euroviisukatsomoon katsomaan lähetystä isolta screeniltä. Oli ihana olla vertaistensa parissa, ihmisten keskellä, ja sain fanittaa muiden seassa aivan fiiliksissä hyviä biisejä, laulaa mukana ja melkein jopa tanssia. Se oli ihana ilta!
En tiedä mitä nyt sanoisin muutosta. Se todella tapahtuu huomenna! TUntuu epätodelliselta. Uskomatonta, että todella muutan, että sitten en enää palaa sinne mistä muutan pois, kodista, jossa asuin vuoden. Tuntuu pudolta muuttaa kaupungin toidelle laidalle, tuntemattoman ihmisen kämppikseksi. Ensin mielessäni oli vain negatiivisia asioita, asunnon kaukaisuus, edellinen kun oli aivan keskusten tuntumassa, mutta kuitenkin niin sivussa että oli rauhaisaa, ja lähellä yliopistoakin. Ja edellinen oli yksityiseltä, kuni oikea koti, uusi on opiskelija-asuntolan kaltainen, opiskelijoita vilisevä moderni laitos. Edellinen asuntokin alkoi tuntua niin kodilta, sen saman fiiliksen löytymiseen menee varmaan taas yli puoli vuotta, se normaali sopeutumisaikani. Positiivisia puolia sitten... Niitä löysin kun aloin ajatella. Huoneeni tulee olemaan isompi, aiankin oletan niin. Minulla on nyt keittiö käytössäni, ja saan tehdä ruokaa yölläkin, enää ei siis tule kämppisristiriitoja erilaisista unirytmeistä. Enkä ehkä herää oven kolahdukseen kämppiksen lähtiessä joka aamu seitsemältä, kun itse tahtoisin nukkua. Se on myös opiskelija-asuntosäätiön asunto, eli netti kuuluu vuokraan, ja vesi ja sähkökin. Opintotukeni siis nousee, vaikka vuokrakin kyllä nousi. Miinukselle edellisestä hieman jään, mutta ehkä sen voi kestää. Netti aiankin tulee olemaan nopeampi. Hyvinä puolina voidaan myös laskea se, että nyt asun keskimäärin lähempänä ystäviäni. Suurin osa kun asuu nyt samalla puolella, ja nekin jotka eivät asu, asuvat yhtä kaukana, muutamaa poikkausta lukuunottamatta tietysti. Ehkä muutto siis siitä. Huomisen muuttokuviot ovat vielä vähän auki, mutta kyllä siitä selvitään, pakko selvitä. Aina on kaikesta selvitty, yhtään ylitsepääsemätöntä seinää ei ole tullut eteen, joten miksi nytkään. Pitää vain oppia soveltamaan.
Nyt täällä olellessani olen alkanut miettiä, onko tämä elämä elämää. Käyn muutaman tunnin pivässä töissä, ja loppuajan istunkin tietokoneella ja irkkaan ystävieni kanssa. AIna välillä saatan katsahtaa telkkaria, käydä kävelyllä tai jotain muuta. Pitäisikö minun siis elää täällä, kun täällä kerta olen. Nyt elän lähinnä ystiväeni seurassa, ja esimerkiksi vanhempani eivät tiedä elämästäni juuri mitään, vaikka he tässä samassa talossa asuvatkin. Mutta jotenkin viimeisen vuoden aikana olen oppinut elämään omaa elämääni enemmän kuin koskaan. Saanut uusia ystäviä ja ehk olen tavallaan vieraantunut omasta perheestänikin. Enää en kerro heille jokaista asiaa, joka elämässä tulee vastaan. Toisinaan tuntuu pahalta, omatuntoa kolkuttaa, kun en ole jutellut heidän kanssaan moneen viikkoon. Ei se sitä tarkoita ettenkö välittäisi, kyllä, he ovat minulle tärkeitä, kuitenkin ainoa perheeni. Mutta silti, välillä tuntuu että he elävät omaa elämäänsä täällä, minä omaani muualla, ja kai se on hyväksyttävä. EHkä olen siis enemmän oma itseni nyt kuin koskaan.
Kuitenkin itse asiassa juuri tänään mietin töissä sitä, että mitä edelliset 20 vuotta elämästäni ovat olleet. Kaikki tuntuu kadonneen, ja vain edellisellä vuodella on merkitystä. Lapsuus ja nuoruus, muutama ystävä on säilynyt, ja kasa muistoja, mutta suurimman osan elämästäni laitoin uusiksi viime syksynä. Onko kaikki ennen tätä siis ollut turhaa? Vai vain valmistautumista tähän? Ja onko tämäkin loppujen lopuksi "turhaa" tulevaisuuteni kannalta, kun joskus muutan uuteen paikkaan ja menen töihin. Silloin jäävät suurin osa ystävistä taakse ja alkaa taas uusi elämä. Ehkä osa ystävistä säilyy, niin kuin jokaiselta elämän kaudelta, mutta suurin osa kai katoaa elämästäm, vieraantuu hiljaa ja katoaa ajan mukana kuin savu. Sitten jäävät muistot. Mutta ehkä on hyvä elää nyt onnellisena näistä ystävistä ja tästä elämästä, nauttia tästä päivästä ja olle muirehtimatta tulevaa. Tästäkin aikakausesta jää paljon hyviä muistoja, aikakin toivon niin. Mutta samalla myös tajusin, että en voi rakentaa elämääni vain ystäviä varten. Tämä on kuitenkin minun elämäni, minun, ja minä tätä jatkan, vaikka ystävät vähitellen katoaisivat ja uusia tulisi tilalle. Minä säilyn omassa elämässäni ikuisesti, ja siksi elän itseäni varten. Sitli en pääse pois siitä todellisuudesta, että ystävät ovat minulle tärkeitä, ovat nyt ja ovat varmaan aina, mutta yhä selvemmin tajusin olevani yksilö tässä maailmassa, yksilö yksilöiden joukossa, joilla jokaisella on oma elämänsä, jotka hetkiksi, pieniksi ja toisinaan ikuisuuden mittaisiksi, yhtyvät toisiinsa ja kulkevat rinnatusten. Ja niin elämä etenee. Nyt on hyvä olla näiden ystävien keskellä, mutta ehä ei pidä pelätä tulevaa, koska aina on ihmisiä ympärillä, eivätkä todelliset ystävät kokaan katoa.
Nyt on hyvä mennä nukkumaan ja herätä huomanna aamulla aikaisin töihin, jotta voin taas ajaa ajoissa kaupunkiin muuttamaan. Kiireinen päivä on huomisesta tulossa. Ja ehkä pelottavakin, nimittäin nukun ensimmäisen yöni uudessa asunnossa. Toivon että ei pelota tai tunni vieraalta, mutta saa nyt nähdä. Kodista tulee koti kun siinä asuu ja sinne saa tunteita mukaan, turvallisuudentunteen ja sen tunteen, että on kotona. Eikä se itsestään synny, se täytyy luoda ja elää. Nyt siis lähden nukkumaan, ja odottamaan, innostuksen ja pelonsekaisin tunteina odotan huomista. Hyvää yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti