Olen hukassa ja elämän suossa

Jos olisin enemmän hukassa itseni kanssa, en enää tietäisi missä olen. Miten paljon voikaan tapahtua lyhyessä ajassa, ja miten paljon ajatuksia voikaan mahtua pieneen päähän. Ja miten paljon ihminen voikaan muuttua, halusi tai ei, ja toisten asioiden suhteen taas tuntuu, ettei muuttuminen ole ikinä mahdollista.

Nyt on joulu. Se aika vuodesta, jota olen aina rakastanut eniten, se aika, jota on aina ollut hyvä odottaa vuosi innolla. Nyt on joulu, ja olen taas kotona, tällä kertaa kuukauden, perheeni luona, lapsuuteni kodissa ja maisemissa, siellä, minne olen viimeisen puoli vuotta haikaillut. Ja nyt, en voi sanoa mitään. En sano että olisin onneton, rakkaan perheeni kanssa, ihmisten keskellä, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. En kuitenkaan sano, että olisin onnellinen, sillä jotain puuttuu. Jotain hyvin tärkeää puuttuu. Tietysti rakastan näitä ihmisiä, ja täällä on hyvä olla, mutta silti jotain kaipaan edelleen. Ja luulen tietäväni mitä se on. Se on oma elämäni, se joka jäi taakseni hypätessäni viikko sitten junaan, oma huoneeni, jonne ilmeisesti hitaasti mutta varmasti olen kotiutumassa. Ja ne ihmiset, heitä minä kaipaan. Joskaan eihän kukaan heistä ole nyt siellä, kaikki ovat perheidensä luona. Eli ei Jyväskylässä nyt mitään olisi, yksinäinen asunto eikä ihmisiä ympärillä. Kyllä täällä siis on paljon parempi olla. Mutta kuitenkin, vihdoinkin alan tajuta sen: en minä asu täällä enää. Lapsuuden koti tämä on, ja perheeni on täällä, minä saan tulla vapaasti ja täällä on ihanaa, mutta kuitenkin, minun elämäni alkaa olla toisaalla.

Ja sehän on vain hyvä, eikös sitä niin pitäisi sanoa. Vihdoinkin alan itsenäistyä, kasvaa irti minua riepovasta ikävästä. En kuitenkaan sanoisi niin. En voisi kvitellakaan yksinäistä joulua siellä, yksin, kuitenkin lopulta aina niin karussa ja ankeassa kerrostalossa, jonne kuitenkin koetan koko ajan sopeutua. Mutta en minä vielä voisi sanoa olevani itsenäinen, ja asuvani yksin, omassa taloudessani.

Toinen asia, joka ahdistaa ja painaa mieltäni. Sillä jos elämäni ei ole enää täällä, vaan se on siellä, mutta onko se se elämä jonka halusin? En sano että olisin siellä onneton, mutta viimeiset kuukaudet ovat olleet raskaita. Ennen kaikkea olen pettynyt itseeni, omiin sosiaalisiin taitoihini ja siihen, en tiedä onko se harhakuvitelmaa ja vainoharhaisuutta, mutta minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain saadakseni ystäväni kaikkoamaan. Ne ihmiset, joita luulin lähimmiksi ystävikseni, ne ihmiset joita minun on ikävä, he joihin eniten haluaisin luottaa, he eivät ole täällä nyt, eivätkä he ole olleet luonani vähään aikaan. Minusta tuntuu, että välillämme on suuri seinä, muuri, enkä tiedä miten se on syntynyt tai miten sen voisi kadottaa.

Onhan minula nyt ystäviä, ainakin luulen niin. Kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, etten ole löytänyt sitä yhtän sielunystävää, ainakaan vielä. Olen kaikkien kaveri, ja muut ovat ryhmäytyneet. Minä kuljen ryhmien välissä, mutta en tunne enää kuuluvani mihinkään niistä. Syksyllä tunsin olevani kahden ryhmän osa, mutta nyt minusta alkaa tuntua, että se aika on ohi. Tuntuu, että olen vain itsenäinen, tai ennemminkin yksinäinen sielu joka harhailee, kohtaa muita, mutta jatkaa omaa eloaan. Ehkä joidenkin mielestä se on hienoa ja tavoiteltavaa. Itse kuitenkin haluaisin ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa voisin taas elää samaa elämää, tuntea samoja ihmisiä, niin kuin ennenkin. Siitähän olen aina valittanut elämässäni, hajallaan olosta, ryhmättömyyden tunteesta, mutta aina on ollut ihmisiä, joihin luottaa. Haluaisin ympärilleni sellaisia ihmisiä, joille voisin kertoa kaiken. En halua olla yksinäinen susi suuressa maailmassa omien ajatusteni, huolieni ja onnenhetkieni kanssa. Haluan jakaa elämäni tärkeiden ihmisteni kanssa.

En vieläkään tiedä tulevaisuudesta. En tiedä mitä minusta tulee, minne päädyn, ja löydänkö miestä, saanko perheen ja paljon lapsia, suuren omakotitalon ja hyvän työpaikan. On kai väärin sanoa saada, kaikki pitäisi itse kovalla työllä ansaita. En kuitenkaan tiedä, miten kaiken tuon voi savuttaa. Mutta yritän, kovasti yritän olla ajattelematta tulevaa, elää hetkessä, mutta aina toisinaan se on vaikeaa.

Ja yrittäisin olla parempi ihminen. Mutta en jaksa, en pysty. Ehkä se siitä, jos sen vain aloittaisi, mutta nyt en pysty. Tiedän etten ole aina hyvä ihminen, mukava tai luotettava, vaan usein olen itsekäs ja ahne, ilkeäkin. En itsekään aina haluaisi olla oma ystäväni. En kuitenkaan tiedä miten voisin olla parempi. Ja mikä on kaikkein pahinta, en jaksa tehdä asialle mitään. Tuntuu kuin en välittäisi enää mistään mitään, itsestäni, muista, omasta tulevaisuudestakaan. En tiedä mitä haluan ja olen hukassa. Koko elämäni on kuin sumua, ja minä vain odotan, että se vähitellen hälvenisi pois, kirkastuisi ja avautuisi kuin ruusunnuppu.

Ja tänään on tylsää, kuten eilen ja toissapäivänäkin. En keksi enää mitään tekemistä. Mitä voisin muka tehdä? Olen lukenut, paljon, monta kirjaa parissa päivässä, ja niinä hetkinä pääsen pakoon tätä maailmaa, eri aikaan ja paikkaan. Mutta ei lukemistakaan koko ajan jaksa. Tietokoneella istuminenkin alkaa olla joksenkin tylsää. Voin istua ja pelata, mutta ei sekään pidemmän päälle ole hohdokasta. Ihmiset viettävät kaikki joulua, ja mihinkään keskusteluun on turha odottaa ihmisiä, varsinkin kun he ovat juuri niitä, rakkaita ystäviäni, joiden ystävä haluaisin olla, mutta en osaa. Voisin lähteä ulos, kävelemään, lenkillekin. Lenkillä en ole käynyt pitkiin aikoihin, en ole jaksanut. Ja jotenkin tällä hetkellä, se mikä pelottaakin eniten, on se, ettei minua kiinnosta.

Ehkä tämä on vain tätä talvea. Tiedän että inhoan sitä, ppimeyttä ja kylmyyttä. Mutta se vaikuttaa paljon enemmänkin. Se on jotain kuin ankeuttajat Harry Potterissa. Ne vievät kaiken onnen ja ilontunteen, niin kuin tämä talvi minulta. Nyt toivon taas sitä, mistä kirjoitin joskus kauan sitten tarinan. Toivon sitä talvea, jolloin sataa paljon lunta, joka peittää mustan ja synkän maan peittäen kaiken sen harmauden. Ja odotan sen lumen sulavan, auringon paistavan ja kaiken elämän taas heräävän, ja sulamisvesipurojen solinan vievän kaiken sen entisen. Kaikki alkaisi taas alusta, keväällä, kun maailma puhkeaa kukkaan.

Kevättä minä siis odotan. Nyt minua ahistaa, pelottaa, eikä millään ole mitään merkitystä. Toivon, että uusi vuosi tuo uuden alun, ja että kevät pelastaa taas. Nyt ei tunnu hyvältä, mutta ehkä joskus taas. Tänään en pysty sille mitään tekemään, mutta elämässä kaikki on aina mennyt hyvin. Kaikki on aina järjestynyt, ja se onkin syy, miksi vieläkin olen hengissä. Aina on toivoa. En tiedä mitä tästä elämästä tulee, enkä ole siihen nyt tyytyväinen, mutta ehkä joskus jaksaisin tehdä jotain elämäni eteen. Nyt vain olen ja annan ajan kulua odottaen taas sitä hetkeä, kun tajuan olevani onnellinen ja kaikki on hyvin.