Olen hukassa ja elämän suossa

Jos olisin enemmän hukassa itseni kanssa, en enää tietäisi missä olen. Miten paljon voikaan tapahtua lyhyessä ajassa, ja miten paljon ajatuksia voikaan mahtua pieneen päähän. Ja miten paljon ihminen voikaan muuttua, halusi tai ei, ja toisten asioiden suhteen taas tuntuu, ettei muuttuminen ole ikinä mahdollista.

Nyt on joulu. Se aika vuodesta, jota olen aina rakastanut eniten, se aika, jota on aina ollut hyvä odottaa vuosi innolla. Nyt on joulu, ja olen taas kotona, tällä kertaa kuukauden, perheeni luona, lapsuuteni kodissa ja maisemissa, siellä, minne olen viimeisen puoli vuotta haikaillut. Ja nyt, en voi sanoa mitään. En sano että olisin onneton, rakkaan perheeni kanssa, ihmisten keskellä, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. En kuitenkaan sano, että olisin onnellinen, sillä jotain puuttuu. Jotain hyvin tärkeää puuttuu. Tietysti rakastan näitä ihmisiä, ja täällä on hyvä olla, mutta silti jotain kaipaan edelleen. Ja luulen tietäväni mitä se on. Se on oma elämäni, se joka jäi taakseni hypätessäni viikko sitten junaan, oma huoneeni, jonne ilmeisesti hitaasti mutta varmasti olen kotiutumassa. Ja ne ihmiset, heitä minä kaipaan. Joskaan eihän kukaan heistä ole nyt siellä, kaikki ovat perheidensä luona. Eli ei Jyväskylässä nyt mitään olisi, yksinäinen asunto eikä ihmisiä ympärillä. Kyllä täällä siis on paljon parempi olla. Mutta kuitenkin, vihdoinkin alan tajuta sen: en minä asu täällä enää. Lapsuuden koti tämä on, ja perheeni on täällä, minä saan tulla vapaasti ja täällä on ihanaa, mutta kuitenkin, minun elämäni alkaa olla toisaalla.

Ja sehän on vain hyvä, eikös sitä niin pitäisi sanoa. Vihdoinkin alan itsenäistyä, kasvaa irti minua riepovasta ikävästä. En kuitenkaan sanoisi niin. En voisi kvitellakaan yksinäistä joulua siellä, yksin, kuitenkin lopulta aina niin karussa ja ankeassa kerrostalossa, jonne kuitenkin koetan koko ajan sopeutua. Mutta en minä vielä voisi sanoa olevani itsenäinen, ja asuvani yksin, omassa taloudessani.

Toinen asia, joka ahdistaa ja painaa mieltäni. Sillä jos elämäni ei ole enää täällä, vaan se on siellä, mutta onko se se elämä jonka halusin? En sano että olisin siellä onneton, mutta viimeiset kuukaudet ovat olleet raskaita. Ennen kaikkea olen pettynyt itseeni, omiin sosiaalisiin taitoihini ja siihen, en tiedä onko se harhakuvitelmaa ja vainoharhaisuutta, mutta minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain saadakseni ystäväni kaikkoamaan. Ne ihmiset, joita luulin lähimmiksi ystävikseni, ne ihmiset joita minun on ikävä, he joihin eniten haluaisin luottaa, he eivät ole täällä nyt, eivätkä he ole olleet luonani vähään aikaan. Minusta tuntuu, että välillämme on suuri seinä, muuri, enkä tiedä miten se on syntynyt tai miten sen voisi kadottaa.

Onhan minula nyt ystäviä, ainakin luulen niin. Kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, etten ole löytänyt sitä yhtän sielunystävää, ainakaan vielä. Olen kaikkien kaveri, ja muut ovat ryhmäytyneet. Minä kuljen ryhmien välissä, mutta en tunne enää kuuluvani mihinkään niistä. Syksyllä tunsin olevani kahden ryhmän osa, mutta nyt minusta alkaa tuntua, että se aika on ohi. Tuntuu, että olen vain itsenäinen, tai ennemminkin yksinäinen sielu joka harhailee, kohtaa muita, mutta jatkaa omaa eloaan. Ehkä joidenkin mielestä se on hienoa ja tavoiteltavaa. Itse kuitenkin haluaisin ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa voisin taas elää samaa elämää, tuntea samoja ihmisiä, niin kuin ennenkin. Siitähän olen aina valittanut elämässäni, hajallaan olosta, ryhmättömyyden tunteesta, mutta aina on ollut ihmisiä, joihin luottaa. Haluaisin ympärilleni sellaisia ihmisiä, joille voisin kertoa kaiken. En halua olla yksinäinen susi suuressa maailmassa omien ajatusteni, huolieni ja onnenhetkieni kanssa. Haluan jakaa elämäni tärkeiden ihmisteni kanssa.

En vieläkään tiedä tulevaisuudesta. En tiedä mitä minusta tulee, minne päädyn, ja löydänkö miestä, saanko perheen ja paljon lapsia, suuren omakotitalon ja hyvän työpaikan. On kai väärin sanoa saada, kaikki pitäisi itse kovalla työllä ansaita. En kuitenkaan tiedä, miten kaiken tuon voi savuttaa. Mutta yritän, kovasti yritän olla ajattelematta tulevaa, elää hetkessä, mutta aina toisinaan se on vaikeaa.

Ja yrittäisin olla parempi ihminen. Mutta en jaksa, en pysty. Ehkä se siitä, jos sen vain aloittaisi, mutta nyt en pysty. Tiedän etten ole aina hyvä ihminen, mukava tai luotettava, vaan usein olen itsekäs ja ahne, ilkeäkin. En itsekään aina haluaisi olla oma ystäväni. En kuitenkaan tiedä miten voisin olla parempi. Ja mikä on kaikkein pahinta, en jaksa tehdä asialle mitään. Tuntuu kuin en välittäisi enää mistään mitään, itsestäni, muista, omasta tulevaisuudestakaan. En tiedä mitä haluan ja olen hukassa. Koko elämäni on kuin sumua, ja minä vain odotan, että se vähitellen hälvenisi pois, kirkastuisi ja avautuisi kuin ruusunnuppu.

Ja tänään on tylsää, kuten eilen ja toissapäivänäkin. En keksi enää mitään tekemistä. Mitä voisin muka tehdä? Olen lukenut, paljon, monta kirjaa parissa päivässä, ja niinä hetkinä pääsen pakoon tätä maailmaa, eri aikaan ja paikkaan. Mutta ei lukemistakaan koko ajan jaksa. Tietokoneella istuminenkin alkaa olla joksenkin tylsää. Voin istua ja pelata, mutta ei sekään pidemmän päälle ole hohdokasta. Ihmiset viettävät kaikki joulua, ja mihinkään keskusteluun on turha odottaa ihmisiä, varsinkin kun he ovat juuri niitä, rakkaita ystäviäni, joiden ystävä haluaisin olla, mutta en osaa. Voisin lähteä ulos, kävelemään, lenkillekin. Lenkillä en ole käynyt pitkiin aikoihin, en ole jaksanut. Ja jotenkin tällä hetkellä, se mikä pelottaakin eniten, on se, ettei minua kiinnosta.

Ehkä tämä on vain tätä talvea. Tiedän että inhoan sitä, ppimeyttä ja kylmyyttä. Mutta se vaikuttaa paljon enemmänkin. Se on jotain kuin ankeuttajat Harry Potterissa. Ne vievät kaiken onnen ja ilontunteen, niin kuin tämä talvi minulta. Nyt toivon taas sitä, mistä kirjoitin joskus kauan sitten tarinan. Toivon sitä talvea, jolloin sataa paljon lunta, joka peittää mustan ja synkän maan peittäen kaiken sen harmauden. Ja odotan sen lumen sulavan, auringon paistavan ja kaiken elämän taas heräävän, ja sulamisvesipurojen solinan vievän kaiken sen entisen. Kaikki alkaisi taas alusta, keväällä, kun maailma puhkeaa kukkaan.

Kevättä minä siis odotan. Nyt minua ahistaa, pelottaa, eikä millään ole mitään merkitystä. Toivon, että uusi vuosi tuo uuden alun, ja että kevät pelastaa taas. Nyt ei tunnu hyvältä, mutta ehkä joskus taas. Tänään en pysty sille mitään tekemään, mutta elämässä kaikki on aina mennyt hyvin. Kaikki on aina järjestynyt, ja se onkin syy, miksi vieläkin olen hengissä. Aina on toivoa. En tiedä mitä tästä elämästä tulee, enkä ole siihen nyt tyytyväinen, mutta ehkä joskus jaksaisin tehdä jotain elämäni eteen. Nyt vain olen ja annan ajan kulua odottaen taas sitä hetkeä, kun tajuan olevani onnellinen ja kaikki on hyvin.

Talvimasennusta ja pimeää

Pitkästä aikaa taas. Mutta onhan tässä paljon tapahtunutkin. Syksy oli ja meni, ja syksy oli ehkä elämäni paras. Oli kaunista, syksyn värejä, ja lämpimiä ja pehmeitä syyssateita. Ja se kaikki uusi, kaikkea piti kokea, uusiin ihmisiin tutustua, se oli ihanaa aikaa :) Tapahtui niin paljon kaikkea ihmeellistä, ja vaikka alku olikin vaikea, vaikka oli vaikea lähteä uuteen ja tuntemattomaan paikkaan, kaikki sujui loppujen lopuksi ihan hyvin, ja tutustuin moniin ihmisiin, sain kavereita ja opiskelu on kivaa.

Mutta nämä talvet. Ei talvissa mitään vikaa ole. Ei ollenkaan. Talvella on kivaa, kun on lunta, kaunista ja puhdasta lunta. Voi lähteä laskemaan mäkeä tai lumisotasille, tai vaikka hiihtämään. Ja miten kivasti lumi huurruttaa puiden oksia ja kuinka kaunista onkaan kun iloisten ihmisten hengitys höyryää kirpeinä pakkasaamuina. Ja miten mukavaa onkaan tulla raikkaasta pakkasilmasta sisälle lämpimään juomaan lämmintä kaakaota.

Mutta ne talven varjopuolet... Ennen kaikkea inhoan pimeyttä. Kylmyydessä ei sinänsä mitään vikaa ole, pakkasessa, mutta kylmät ja pimeät yöt, niitä inhoan. Varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun ulkona ei ole lunta. Tällä kaupungissa, jossa on betonitaloja vierivieressä, tulee joskus iltaisin ahdistava tunne. Ulkona on pimeää, tiet ovat märkiä ja mustia. Välillä tuntuu että se pimeys syö kaiken ilon tästä paikasta. Ei öissä ole mitään pelottavaa, mutta välillä tulee yksinäinen, haikea ja ahdistunut olo.

Ja loppujen lopuksi, kaikki uusi on aina jännittävää. On shokki, kun koko elämä muuttuu kertaheitolla, mutta toisaalta, kaikki uusi on aina jännittävää. Mutta mitä sitten kun luennot alkavat olla rutiinia, kun kaikki on jo nähty? Mitä sitten, kun on kuukausia koettanut tutustua uusiin ihmisiin, ja jossain kohtaa sitä vain tajuaa, ettei todellisuudessa tunne melkein ketään. Joku ilta aloin miettiä, ja totesin, ettei minulla ainakaan ole täällä kovin montaa sellasita kaveria, jonka luokse voisin vain lähteä kylään, tai kenen kanssa voisin lähteä minnekään kahdestaan. En väitä ettenkö olisi saanut ystäviä, hyviäkin sellaisia, mutta aina välillä tulee sellainen olo, että kaikki katoavat jonnekin, ja jään yksin. Ehkä minulla ei siis ole elämää. Tai ehkä on aivan normaalia viettää laiskoja päiviä yksin nyhjäten, rauhassa ollen. Niiden viettäminen vain tuntuu vaikealta, kun on ensin ollut muutaman kuukauden koko ajan menossa. Ja tuntuu vaikealta, kun kotona oli aina ihmisiä, eikä koskaan oikeastaan tarvinnut olla yksin. Vaikka ei olisi puhunut kenekään kanssa, ja vaikka olisi ollut eri puolella isoa taloa, silti ei ollut yksinäinen olo, niin kuin täällä, yksin omassa pienessä asunnossa. Eiväthän ihmiset minnekään katoa, aina he ovat olemassa, mutta silti.

Ja se on taas se syysmasennus. Tai talvimasennus, syksy oli kivaa aikaa. Lähinnä tuo pimeys. Kun valoisaa aikaa on kolme tai neljä tuntia päivässä, se väsyttää. Ja aamuisin nouseminen on niin vaikeaa. Aamuluennot ovat suorastaan tuskaisia, ja monta on jäänytkin väliin. Pitäisi oikeasti ostaa jonkinlainen kirkasvalolamppu niin ei olisi aina niin vaikeaa herääminen. Mutta näin pimeän aikaan kaikki pävät tuntuvat vain menevän ohi. Aamulla herääminen on liian vaikeaa, ja sitten valoisaa on muutaman tunnin. Sitten alkaa hämärtää, ja pimentyä. Ja pimeällä väsyttää. On helpompi lähteä minnekään kesällä, kun on valoisaa vielä illalla. Talvella sitä tulee laiskistuttua kun pimeää on jo neljältä iltapäivällä. Ja viimeakoina, valoisankin aikaan on ollut pilvistä, sateista ja harmaata. Talvi on väsynyttä aikaa, tekisi vain mieli nukkua talviunta koko sen ajan yli, ja herätä keväällä lintujen lauluun, puhkeaviin kukkiin, orastavaan ruohoon ja sulamisvesipurojen solinaan.

Ehkä osaltaa vaikuttaa sekin, että omat opiskeluni ovat vähentyneet. Vähensin kursseja kun tajusin, etten selviä niistä kaikista. Ja nyt on vähän tylsää, jos on yksi luento päivässä, jos sitäkään. Mitä vähemmän aikatauluja, sitä vähemmän saan aikaiseksi mitään. Ja jos luennot alkavat kahdelta iltapäivällä, ja herää juuri sitä ennen, niin mitä loppupäivänä enää kerkiää tai jaksaa tehdä? Ei oikeastaan mitään, ja samalla koko päivän muutaman tunnin valoisa aika menee ohi.

Loppujen lopuksi kaikilla kuitenkin on omat elämänsä. Kukaan ei voi olettaa, että joka päivä olisi samat kaverit aina seurana. Ja sitten on niitä päiviä, kun pitäis olla yksinkin. Tänä vuodenaikana kartan vain yksinäisyyttä. Se ahdistaa, tai pahentaa tätä pimeää talviahdistusta. Ja tähän tottumattomuus, yksinäisyyteen. Ehkä siihenkin joskus oppii elämisen ja itsenäistyisen kautta.

Mitä tässä siis pitäisi tehdä? Ehkä pitäisi itsenäistyä, ja oppia elämään joskus yksinkin. Pitäisi ostaa se kirkasvalolamppu, ja nousta ajoissa niin ettei valoisan aika menisi ohi. Ja odottaa kevättä, tai ainakin päivien pidentymistä. Pitäisi itse keksiä kaikkea kivaa, lähteä kylään ystävien luokse tai kutsua kavereita käymään. Pitäisi keksiä yksinäisiinkin hetkiin tekemistä, eikä aina vain vajota mietteisiin ja ahdistua oman pään sisällä. Pitäisi oppia elämään yksinkin, ja olla ahdistumatta siitä, että kaikki aina välillä katoavat jonnekin. Ja pitäisi tutustua ihmisiin, uusiin, ja niihin nykyisiinkin paremmin. Ja pitäi jaksaa olla positiivinen, koska tiedän, kokemuksella, että kun päivät taas pitenevät, myös oma mielialani ja elämänhaluni, iloisuus ja pirteys palaavat vähitellen. Ja edelleen tapahtuu paljon kivoja asioita, jos niistä vain osaa nauttia. Tänään ehkä en osaa, mutta ajan kanssa taas. Tänään möhmötän, ja huomennakin, mutta tulevaisuus on aina parempi :)

Yksinäisyys ja oma aika

Yksinäisyys on jännä käsite. Riippuu niin ihmisestä, mitä hän sillä ymmärtää, ja miten kukakin kokee yksinäisyyden. Toisille se on synonyymi rauhallisuudelle ja omalle ajalle, toisille taas ahdistava tunne. Itselleni... itselleni se on molempia. Jos olen ollut koko ajan vain muiden seurassa, kaipaan kyllä omaa aikaa, mutta jos joudun olemaan yksin vastoin omaa tahtoani, on se ahdistavaa.

Tänään sain olla yksin koko päivän. Tai oikeastaan jo eileisestä iltapäivästä lähtien, koska kämppikseni oli käymässä kotonaan. Itse jäin tänne. Minulla oli siis koko kämppä käytössäni. Toisaalta se oli ahdistavaa, ja siksi pidinkin telkkaria päällä päivällä, ja valoja. Inhoan pimeyttä ja sitä, että yksin täällä ollessani joutuisin aina menemään ensin pimeään huoneeseen, ennen kuin saan valot päälle. Valoisuus tuo kodikkuutta ja turvallisuudentunnetta. En ole koskaan pelännyt pimeää, edes lapsena, mutta nyt alan ymmärtää niitä pieniä, jotka eivät halua nukkua pimeässä. Ei nukkumisessa mitään ongelmaa ole, mutta illalla on mukavaa jos talo on valaistu.

Kuitenkin rauhallisuus oli ihanaa. Kahteen viikkoon en ole saanut oikeastaan omaa aikaa minuuttiakaan. Koko ajan on ollut jotain menoa, tekemistä ja häsellystä. Ja ihmisiä, joka puolella vain ihmisiä. Nyt sain kämpän käyttööni muutamaksi päiväksi, sain nukkua pitkään ja laahustaa ympäriinsä yöpuvussa. Eikä ollut mitään kiirettä minnekään! Olihan minulla tietysti tekemistä tälle päivälle. Minun olisi pitänyt siivota, tiskata, käydä kaupassa ja pestä pyykkiä. Tiskattua sain, ja illalla kävin kaupassakin, mutta siivous ja pyykinpesu saavat jäädä huomiselle. Ei niillä nyt niin kiire ole.

Ehkä olen vähän laiska. Kaksi viikkoa ympäriinsä juostuani en yhtäkkiä jaksakaan enää. Koko ajan on niin pakonomainen tarve tehdä jotakin, että tällaisen lomapäivän sattuessa haluan käyttää sen myös hyvin. Varmaan olsiin maannut kämpässä sisällä koko päivän mitään tekemättä, ellei eräs ystäväni olisi soittanut minulle. Hän pyysi minut mukaansa kiertämään lyhyen luontopolun. Mikäs siinä, ajattelin, ja puolen tunnin päästä löysin itseni luontopolkuilemasta. Oikeastaan oli mukavaa kuitenkin nähdä ihmisiä, kun ei ollut kiire edelleenkään minnekään, ei mitään pakkoa mistään. Oli rentouttvaa kävellä puhtaassa luonnossa ja vain jutella niitä näitä. Itse en varmaan olisi saanut mitään tuollaista aikaisiksi, lähdettyä vain ulos tuntemattomalle luontopolulle, mutta sitä vartenhan on ystäviä, jotka keksivät kaikkea kivaa. Ja tuskin ystävänikään olisi lähtenyt, jos en olisi tullut mukaan. Yhdessä on aina paljon mukavampaa, vaikka joskus aivan täydellienn yksinäisyyskin on vain hyvästä.

Iltapäivällä koetin edelleen siivota, mutta eihän siitä mitään tullut, edelleenkään. En vain jaksanut. Kyllä tämä kämppä pystyssä pysyy vaikka lattialla olisi hieman papereita ja vaatteita. Olkoonkin että iskä ja ehkä äitikin tulevat käymään huomenna. Mutta kai asunto saa näyttää asutulta? Ja huomiselle on ehdottomasti varattava pyykkivuoro, se on varmaa. Mutta huomennahan jatkuu taas tiuha elämäntahti, koko ajan jotain tehtävää ja menemistä, taas seuraavat kaksi viikkoa. Ehkä kestän sen, ja kyllähän se on mukavaa, oppia uusia asioita ja nähdä mukavia ihmisiä, ei siinä mitään. Ehkä joskus totunkin tähän elämäntyyliin, että koko ajan on jotain tehtävää, mutta se vie varmaan oman aikansa. Siitä huolimatta jatkan edelleen omasta ajasta nauttimista. Nyt sitä todellakin osaa arvostaa, yksinäisyyttä ja omaa rauhaa, kiireettömyyttä ja ystäviä. Hetken sain taas olla tekemättä mitään, ja se oli rentouttavaa.

Kiitos ja anteeksi

Kaksi sanaa, joita käytetään aivan liian harvoin, mutta joille olisi käyttöä jokapäiväisessä elämässä: kiitos ja anteeksi.

Tänään tunsin onnistuneeni, kaikki monen kuukauden työ on vihdoin ohi, ja kaikki meni juuri niin kuin oli suunniteltu, ellei jopa paremminkin. Kaikki se stressi ja unettomat yöt, paperikasat pöydillä ja miljoonat kokeillut vaihtoehdot, nyt ne ovat kaikki ohi. Tunsin onnistuneeni, koska en epäonnistunut. Onnistumisen tunnetta lisäsi myös se kiitosten määrä, jota kuuntelin. En ollut ainut tyytyväinen ihminen, kerrankin tuntui että kaikki muutkin olivat tyytyväisiä töihini. Kiitos lämmitti sydäntä, sillä joku ajatteli sitä, miten paljon minä olen asian eteen tehnyt. Kiitos on pieni sana, mutta tuosta monen kuukauden työstä se oli paras palkka jonka voisin saada.

Kiittäminen ei siis ole turhaa. Jokainen kiitos on tärkeä. Kiitos on lyhyt sana, jonka sanomiseen ei paljoa vaivaa kulu. Kuitenkin niinkin pieni sana voi tuottaa toisille hyvin paljon hyvää mieltä. Vaikka itse ei asiaa kovin paljon mieti, voi toisille se pienikin sana olla kaikki kaikessa. Jos näkee oikein paljon vaivaa, oli kyseessä sitten työt tai vaikkapa vain lounaan valmistus perheelle, on kiitos silti aina kaiken sen vaivan arvoinen. Joskus on mukavaa vain saada tunnustusta omista tekemisistä ja onnistumisista.

Toinen aivan liian vähän käytetty sana on anteeksi. Itsekin myönnän käyttäväni sitä aiva liian harvoin. Turha anteeksipyyteleminen alkaa rasittaa kaikkia, mutta kun on oikeasti tehnyt jotain, jota pyytää anteeksi, on paras keino mennä vain ja pyytää reilusti anteeksi. Anteeksipyytämättömyys jättää ihmisten välille kuilun ja syventää sitä, tiedostamattakin. Sanomattomat ja tekemättömät asiat, mieltä painavat asiat ja aggressiot jäävät painamaan mieltä ja kerääntyvät maton alle, kuunes ne räjähtävät kuin tulivuori. Itse myönnän hyvin usein sortuvani hiljaiseen rauhoittumiseen ja asioiden näennäiseen unohtamiseen. En pyytele anteeksi kovinkaan usein, enkä selvitä riitoja, ne vain jäävät ja viha laantuu. Kuitenkin aina jää jotain selvittämättä ja se syö ihmissuhteita aika lailla.

Asiat pitäisi aina selvittää kasvotusten, ja sanotaanhan vanhassa sananlaskussakin, ettei riidoissa saa mennä nukkumaan. Se on hyvin totta, sillä purkamattomat turhautumiset ja ärsyyntymiset vain jatkavat kasvamistaan jos niitä ei selvitä.

Jos on onnistunut loukkaamaan jotakuta tai pahoittanut toisen mielen, ei ainakaan oman omatuntoni takia ole muuta vaihtoehtoa kuin pyytää anteeksi, tai jos en sananmukaisesti pyydä anteeksi, osoitan ainakin teoillani kaatumukseni. Se on minun tapani pyytää ihmisiltä anteeksi, osoittaa se eleillä ja teoilla, ei niinkään tyhjänpäiväisillä sanoilla. Oikeastaan anteeksipyyntö ja katumus ovat hyvin lähellä omatuntoa. Ihminenhän pyytää anteeksi kun tuntee tehneensä väärin. On vaikea pyytää anteeksi, ainakaan tunteella, jos ei tiedä tehneensä mitään väärää.

Kiitos ja anteeksi, pieniä mutta hyvin voimakkaita sanoja molemmta. Kumpaakin käytetään aivan liian harvoin, mutta kumpaakin tulisi käyttää päivittäin. Jokaisella on jotain anteeksipyydettävää, ja jokaiselle on jotain mistä kiittää. Niinkin pienet sanat saattavat saada toiselle paljon paremman mielen. Kiitosta saava tuntee onnisrtuneensa ja anteeksipyyntö parantaa molempien osapuolten oloa ja heidän välistään ilmapiiriä. Anteeksi ja kiitos, käyttäkäämme niitä siis!

Lumisadepallot

Minä pidän lumisadepalloista. Olen kai aina pitänyt. Ei minulla niitä nykyään paljoa ole, mutta aina jos jostain löydän uuden ja ihanan, on se heti pakko saada. Harmi vain ettei niitä ole enää niin hyvin saatavilla kuin joskus ennen, kun itsekin olin lapsi.

Lumisadepalloissa on jotain lumoavaa. Niitä löytyy monen muotoisia ja kokoisia, ja jokaisessa on erilainen maailma. Jokaisessa lumisadepallossa on erilaista lunta, toisissa kiiltelevää kuin glitterhileitä, toisissa taas suuria valkoisia hiutaleita, ja jokaisen lumisadepallon hiutaleet leijuvat eri tavalla: toiset putoavat nopeasti alas, ja toiset leijailevat hitaasti kierrellen, kuin kevyet höyhenet. Lumisadepallojen hiutaleet saa myös kieppumaan kuin lumimyrsyssä, kun osaa heilutella palloa oikein.

Eniten pidän lumisadepalloissa ehkä kuitenkin niiden maailmasta. Jokainen on omanlaisensa. Toisissa on pieniä kyliä, toisissa hahmoja. Yhteistä jokaiselle maailmalle on kuitenkin sen aitous ja läsnäolevuus, se välitön tunne, joka välittyy katsoessa lumisadepalloa. Itseäni niiden katsominen rentouttaa, sen hiljaisen ja rauhallisen pienen kylän lumimyrsky tai lumisateen keskeltä vilkuttava joulupukki. Lumisadepallot vangitsevat ja lumoavat katsojansa, eikä niitä voi olla katsomatta, kunnes viimeinenkin pieni hiutale on pysähtynyt ja sateen taika raukeaa. Jotain taianomaista on niiden maailmassa, jotain eristettyä, jota ei voi tavallinen ihminen saavuttaa, mutta jotain, jota voi kaivata. Minä todellakin pidän niistä erilaisista lumipyörteistä muuten tyynen maailman yllä.

Minä rakastan lumisadepalloja!

Olen onnellinen

Tänään olen onnellinen. Aamulla olin totisen väsynyt, nukuin liian vähän ja aamulla piti herätä liian aikaisin. Olo oli aika kauhea, mutta kuumetta ei onneksi ollut. Koulusta myöhästyin, mutta vain muutaman minuutin, joten mitään oleellista ei jäänyt kuulematta. Koulussa oli kuitenkin kivaa, onhan uuden oppiminen hauskaa ja kaverit mukavia.

Päivä jatkui hyvin, rennoissa merkeissä tietkoneluokassa ja kirjastossa kaverin kanssa seikkaillessa, oli todellakin hauskaa. En oikeasti edes muista milloin olisin saanut nauraa niin paljon kuin viimeisten viikkojen aikana, joten ehkä muutto ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei niin paha asia olekaan. Puolensa jokaisella asialla siis. Ruokalassakin oli kivaa, ja hauskaa, sain taas nauraa ja mukava seura piristää aina. En oikeastaan edes uskonut, että voisin löytää vielä näinkin mukavia ihmisiä elämääni. Emmehän me vielä mitään ylimpiä ystäviä ole, mutta kun koululla tulee oleiltua useita tunteja päivittäin, tulevat ihmiset, toiset ainakin, tutuiksi. Mistä sitä tietää vaikka meistä ystäviäkin tulisi.

Tutustumistapahtumassa oli tosi kivaa, ryhmätöitä ja tutustumista. Yksi ihminen hieman rasitti, mutta sellaista elämä välillä on, ei sitä kai pidä ottaa niin vakavasti. Sitten alkoikin väsyttää oikein kunnolla, vaikka jäljellä oli vielä kahden tunnin luento, josta loppujen lopuksi nukuin puolet. Nukuin ja leijuin pilvilinnoissa. En tiedä miksi, mutta olen taas aivan sekaisin. Enkä edes tiedä tämän tunteen nimeä. Ei se rakkautta voi olla, mutta miten olisi ihastus, jotain jännittävää, euforista ja miellyttävää, kuitenkin kutkuttavaa. Pakko ajatella jotain mutta ajatuksista ei vain saa kiinni. Pidän oikeastaan siitä tunteesta, vaikken edes tiedä mikä se on.

Jos päivä olisi loppunut siihen, olisin vain riehunut koululla 10 tuntia, mutta ehei, eihän se siihen loppunut. Niin kuin en olisi ollut jo tarpeeksi väsynyt, mutta piti silti lähteä kisoihin, keskellä yötä, todellakin. Tai illalla, ihan miten sen haluaa ilmaista. Mutta kivaa oli, todellakin. Tätä varten on harrastuksia. Ja vaikka alkuun pelkäsinkin, mm. kisamatkoja melkein tuntemattomien ihmisten kanssa, olivat matkat loppujen lopuksi tosi mukavia. Olen joskus ennenkin todennut, että joskus on hyvä lähteä yksin, ilman kavereita, jolloin on pakko itse kommunikoida ja tutustua uusiin ihmisiin. Omat kaverit ovat tietysti omia kavereita, joiden kanssa on mukavaa, mutta joskus on hyvä tutustua uusiin ihmisiin, ja se onnistuu parhaiten menemällä yksin. Silloin ei tule kiusausta supatella kaverin kanssa ja olla sellainen kaksikko, johon on vaikea tutustua.

Ehkä olen avoimempi, kun olen joutunut tutustumaan uusiin ihmisiin. Ehkä olen ihastunut. Yhteen ihmiseen, ehkä toiseenkin, tänään varmaan kolmanteen. Tai en tiedä ihastumisesta, ehkä se ei ole sitä, mutta sellainen jännä tunne, pidän ihmisistä. On oikeastaan todella jännää, outoa, omituista, mukavaakin huomata, miten ihmiset, joita ei ennen edes tuntenut, voivat osoittautua todella mukaviksi ihmisiksi, jos heihin vain tutustuu. Itse en ole kovin avoin ihminen. Avaudun ystävilleni, harvoille ja valituille, ja muille olen täysi arvoitus, se ihminen josta kukaan ei tiedä mitään, se ihminen joka ei puhu kenellekään ja jolle kukaan ei puhu. Ehkä siksi tunnen itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi toisinaan, ehkä minun kanssa on vaikea keskustellakin.

Mutta ehkä nyt kaikki alkaa pikku hiljaa muuttua. Ehkä alan luottaa itseeni, ja muihin. Ehkä alan uskoa, että voin kertoa muille itsestäni, ja ehkä olen joskus jo niin sinut itseni kanssa, että pystyn luottamaan itseeni ja omiin kykyihini. Jos nämä tilanteet, joissa tunnen kuuluvani joukkoon, joissa minua ei arvostella ja joissa olen tasavertainen ihminen, jatkuvat, voin ehkä joskus alkaa luottaa itseeni, että ehkä selviän, ehkä olen yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Ehkä voin joskus myös uskoa, että minun ei tarvitse esittää mitään, vaan voin olla oma itseni. Kai jokaisella on siihen oikeus, olla oma itsensä? Minä yritän elää, ja yritän kasvaa ihmisenä, yritän kasvaa aikuiseksi, joka luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä.

Ja nyt olen onnellinen. Ei minulla mitään yhtä syytä ole. Ehkä olen vain tyytyväinen, ehkä olen tutustunut uusiin ihmisiin, ja tajunnut, että hekin kommunikoivat minulle, jos itse uskallan puhua heille. Ehkä se onkin totta, että jos on avoin, niin muutkin tuntuvat avoimemmilta. Mutta onnellisuus, siitä on hyvä nauttia. En halua masentaa itseäni ajattelemalla näin, mutta ehkä joskus en taas ole näin onnellinen ja tyytyväinen. Eihän elämässäni nytkään ole jokainen asia hyvin, mutta silti olen onnellinen. Nyt olen väsynyt ja onnellinen, mutta ehkä luotan itseeni taas hiukkasen verran enemmän.

Elämä on tässä ja nyt, ja minä haluan elää. Haluan elää sellaista elämää, jossa saan olla oma itseni, ja jossa olen onnellinen. Nyt olen onnellinen, ja se riittää. Olen vain onnellinen.

Ajattoman onnen paikka

Edellisestä tekstistä onkin jo aikaa, ja siinä välissä kaikki on muuttunut. Oikeasti, mikään ei ole niin kuin ennen. Eikä mikään tule enää koskaan olemaan niin kuin ennen. Kaikki se vanha, tuttu ja turvallinen on taakse jäänyttä elämää, ja edessä on tyhjä ja tuntematon tulevaisuus. Eikö siis saisi pelottaa, kun pitää hypätä turvallisesta elämästä tyhjän päälle, jossa kaikki on taas luotava alusta, jossa koko elämä pitää taas koota tyhjästä? Joskus kauan sitten itse halusin tehdä niin, jättää taakse kaiken menneen, ja aloittaa alusta, mutta en nyt, en taas. Nyt olisin halunnut jäädä, olla ikuisesti osa sitä mitä olin, mutta ehkä joskus pitää jatkaa eteenpäin, vaikka se kuinka vaikeaa olisi.

Taakse jäi perhe, ja koti. Niitä ikävöin vieläkin, vaikka aikaa on jo kulunut yli viikon verran, melkein puolitoista. Ensimmäiset yöt olivat kauheita, en nukkunut, itkin vain hiljaa ja tunsin itseni yksinäiseksi. Tuntui, että koko elämä hajosi sillä hetkellä, kun painoin viimeisen kerran kotini oven kiinni perässäni. Eihän se niin mene, ainakin moni niin ajattelee, mutta henkisesti se menee niin. Toisten vanhemmat ovat sellaisia, jotka toivottavat lapsensa milloin tahansa tervetulleiksi kotiin, omani taas... en halua heitä haukkua, ovat he aina olleet rakastavia, mutta välillä tuntuu, että he odottavat minunkin aloittavan nyt oman elämän, jossa perhe on vain historiaa, ja jonka luona käydään ehkä kerran tai kaksi vuodessa. Itselleni se paikka on kuitenkin sydämessä edelleen koti, tämä täällä on lähinnä vain kämppä.

Koti on paikka, jossa voin olla turvassa, jossa on rakkaita ihmisiä, ja jossa ei tarvitse pelätä mitään tai tuntea itseään yksinäiseksi. Se paikka, jossa on hyvä istua lämpimässä kun ulkona sataa ja on kylmää. Kotona vielä asuessani oli kotona oleminen helppoa. Se oli ajattoman onnen paikka. Työpäivän jälkeen tulin kotiin, ja jos joskus en jaksanut keskustella ihmisten kanssa mesessä, ei minun tarvinnut, sain kadota hetkeksi koko maailmalta, eikä kukaan minua silloin kaivannut. Kotona olin myös aika passiivinen, kävin töissä, mutta suurimman osan muusta ajasta olin kotona, ystäviin pidin yhteyttä tietokoneen ja puhelimen välityksellä. Nyt minun pitäisi mennä koko ajan, tavata päivittäin uusia ihmisiä, kommunikoida, enkä saa hetkenkään rauhaa. Joskus illalla saattaa sellaisia hetkiä sattua, jos kämppiskin on jossain ja itse en ole minnekään illanistujaisiin lähtenyt, mutta silloin valtaa yksinäisyys.

Olen selvästikin koti-ihminen, en pidä täysipäiväisestä riehumisesta, vaan koti on lähinnä rauhan tyyssija, jossa saan itse olla rauhassa. Ehkä tämä johtuu siitäkin, ettei meillä kotona käynyt paljon ihmisiä, jos halusin nähdä ystäviä, lähdin heille. Kotona sain olla aina rauhassa. Samaa kaavaa ajattelin täälläkin soveltaa. Pidän kyllä ihmisten kanssa kommunikoinnista, uusiin ihmisiin tutustumisesta ja ihmisten kanssa olemisesta, mutta se vaatii vastapainona oman ajan ja oman rauhan.

Mutta miksi siis pelkään, jos minulla on rakastava perhe? Ehkä siksi, että vanhempani ja sisarukseni kutsuvat tätä pientä vuokra-asuntoani kodikseni. Minulle tämä ei ole koti. Minusta koti on siellä missä tuntee olevansa kotona. Ahdistaa ajatella, että kun seuraavan kerran menen sinne, kotiin, en voi olla enää niin kuin ennen, en ole enää siellä asuva, vaan olen vieras, jonka pitäisi keskustella vanhempien kanssa ja kertoa kuulumisia, enää en voi vain mennä sänkyyn ja peiton alle piiloon, istua illalla katselemassa televisiota ja olla vain rauhassa, turvassa, nauttia läheisyydestä kun ympärillä on muitakin ihmisiä, vaikka en heidän kanssaan sillä hetkellä kommunikoisikaan. Tuntuu että olen menettänyt kotini, ja perheeni. Muutaman kerran kun olen vanhempieni kanssa keskustellut puhelimessa, on tuntunut jo, että he ovat jossain ja minä täällä, ja ettemme enää kuulu yhteen.

Nyt on ehkä vähän helpompaa, kun olen alkanut sopeutua tänne. Olen saanut uusia ystäviä, alan tuntea tämän asunnon turvalliseksi paikaksi, vaikkei se koti ole, mutta se ei ole enää mikä tahansa kerrostalokaksion huone. Elämä alkaa rullata pikku hiljaa, ehkä minun elämäni täällä alkaakin. Alussa oli vaikeaa, kun en tuntenut juuri ketään, koko elämä oli avoinna ja putosin tyhjän päälle. Nyt olen luonut jo heikon pohjan elämälleni, ihmisiä ympärilleni ja opiskeluja päiville. Se helpottaa oloa.

Toinen asia joka minua ahdisti, ja ahdistaa ehkä edelleenkin, on sen kaiken vastuun ottaminen. Nyt minun täytyy itse käydä kaupassa, itse tiskata, itse hoitaa asiat, siivota, maksaa laskut jne. Ennen kotona oli helppoa, isä kävi kaupassa ja jääkaapissa oli aina ruokaa, äiti teki ruuat ja siivouksen ajankohtaakaan en itse päättänyt, tein sen mitä pyydettiin. Laskujakaan en maksanut ennen muuttoa itse. Nyt pitäisi yhtäkkiä olla se aktiivinen ihminen, joka hoitaa itse kaikki asiansa, ja joka laskee jokaisen kuluttamansa euron. Opiskelijabudjetti on lisäksi hyvin tiukka, menee ehkä muutama kuukausi ennen kuin tajuan, miten monesta asiasta pitää luopua ennen kuin saan rahani riittämään.

Elämäni on totisesti muuttunut. Nyt pitää olla aktiivinen ja tehdä paljon, ennen saatoin olla vain passiivinen. Nyt asun yksin ja hoidan asiani itse, nyt asun muualla, poissa kotoa, ja pitäisi kai siis aloittaa oma itsenäinen elämä, vaikka haluankin edelleen olla osa perhettäni, poissa kotoa asuva jäsen vain. Nyt pitäisi vain oppia ottamaan vastuuta ja tekemään itse omat päätökset, pitäisi oppia elämään, ja ehkä joskus olisin itsekin valmis perustamaan oman perheen. Siihen on vielä aikaa, ja sitä ennen minun täytyy kasvaa aikuiseksi, henkisesti. Ehkä siihen on vielä aikaa, mutta nyt se on pakko, uusi elämä on alkanut, eikä paluuta entiseen enää ole. Ainut tie on eteenpäin.