Ystävyys on kummallinen asia. Se vain syntyy, joskus pitkänkin ajan kuluessa, mutta ainakin minä olen ystävystynyt parhaisiin ystäviini heti, ja vain muutaman minuutin, tunnun tai päivän jälkeen olemme olleet kuin olisimme tunteneet aina. Niin hassua se on.
Olin ystäväni luona lauantaista sunnuntaihin. Mesessä ollaan keskusteltu vaikka kuinka paljon, päivittäin, useimpina päivinä montakin kertaa päivässä. Mutta silti on mahtavaa nähdä ystävää monen kuukauden tauon jälkeen. Eihän tietokoneen välityksellä keskustelu koskaan voi voittaa kasvotusten keskustelua, ja muutenkin, sitä yhdessä oloa. Parhaat ystäväthän ovat sellaisia, joiden kanssa ei koko ajan tarvitse keskustella, vaan joskus oikeastaan on ihana istua hiljaa, omissa ajatuksissa, mutta tietää toisen olevan aivan lähellä. Sitä se ystävyys on, mukavaa yhdessä oloa.
Alkuun olin aika paniikissa, kun piti mennä yöksi ystävän luokse. Olen käynyt siellä kerran ennen, ja silloin tapasin ystäväni vanhemmatkin, mutta mennä nyt yöksi. En tiedä miksi, mutta panikoin aina: miten pitää syödä, pitääkö olla hirveän virallinen vai miten ihmeessä, miten puhun käytännössä täysin vieraille ihmisille jne. Onneksi kaikki olivat mukavia, ja jos totta puhun, niin pystyin tuntemaan oloni kotoisaksi. Yleensä tunnen oloni jotenkin vaivautuneeksi, kun en tiedä talon tapoja, enkä uskalla tehdä oikein mitään.
Mutta reissu oli mahtava. Oli ihana keskustella, tehdä testejä ja nauraa vitseille. Kerrankin pystyimme keskustelemaan kunnolla. En nyt väitä, ettei tietokoneen välityksellä pystyisi keskustelemaan, mutta on kasvokkain puhuminen silti jotain aivan muuta. En ole tainnut olla ystävieni luona yötä, ainakan tuolla tavalla, ystävän kotona, jossa myös hänen vanhempansa ovat, moneen vuoteen. On niin mukavaa maata pimeässä huoneessa ja illalla, kun valot on jo sammutettu, ja keskustella, kikatella ja nauraa.
Se siitä kuitenkin, ystävyys on jännää, erikoisjännää, enemmän jännää, tosijännää, ja miten Pasilassa nyt kuvailtiinkaan eri jänniä.
Samana viikonloppuna oli myös seuran salivuoro. En ole sinne kuitenkaan koskaan päässyt, kun asun toisella puolella Suomea. Ei kai ollut mikään yllätys, että olin paniikissa, kun piti mennä sinne. Luulin, etten tunne edes kaikkia ihmisiä, mutta loppujen lopuksi vain yksi ihminen oli sellainen, jota en olisi tunnistanut. Ja kuten arvata saattaa, noin mukavaa ei ole ollut ikuisuuksiin. Oikeastaan alkaa välillä harmittaa, että asun korvessa, enkä pääse mukaan tuollaisiin hauskoihin hetkiin. Mukavaa kuitenkin oli, ja alkupeloista huolimatta tulin kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Nyt jään taas kaipaamaan niitä hetkiä, kun kesällä taas näen ihmisiä useammin, on leirejä ja kisoja, joissa on aina mukavaa. Sitä odotellessa on hyvä muistella hyviä muistoja, niin kuin tätäkin nyt.
Oikeastaanhan se on niin tyhmää. Siis pelätä jotain tulevaa, jotain uutta, varsinkin kun lähes poikkeuksetta aina on hauskaa, niin leireillä, kisoissa, ystävien luokse mennessä ja uusia ihmisiä tavatessa. Ehkä ihmisluonto vain on sellainen. Kaikkea uutta pitää pelätä. Ainakin minä pelkään. Pelkään muiden suhtautumista minuun, miten tulen ihmisten kanssa toimeen, miten käyttäydyn ja käyttäydynkö oikein. Kaikki uusi jännittää aina. Ja ehkä vain aina ajattelen liikaa. Ehkä ei pitäisi panikoida näin paljon, koska asioilla on taipumusta ratketa itsestään.
Illalla, ennen nukahtamista, aloin pohtia asioita, ihmissuhteitani ja mielenkiintoisia ihmisiä. Ovatko ihmiset oikeasti sellaisia kuin heidän luulisi olevan? Vai voivatko he olla jotain aivan muuta? Tiedän erään ihmisen, jota olen aina pitänyt hiljaisena ja ehkä hieman ujona ihmisenä, tai ainakin olen luullut, ettei hän puhu paljoa, jos ei ole mitään kunnon asiaa. Mukavana olen kuitenkin pitänyt häntä. Nyt kuitenkin kuulin, että toisissa piireissä hän on aivan toisenlainen, enkä olisi ikinä osannut yhdistää niitä kahta henkilöä toisiinsa, vaikka kyseessä onkin saman henkilön toinen puoli vain. Tiedän muitakin tapauksia. Eräs ihminen on tuntemassani porukassa äänekäs ja ehkä hivenen kaksimielinenkin. Eikä ehkä vain hivenen, vaan aika paljon. Kuitenkin, hänellä on vaimo ja lapsia, ja eräiden lähteiden valossa häntä voisi kuvitella rauhalliseksi perheenisäksi. Kumpi on siis se oikea ihminen, vai onko kyseessä vain kaksi eri puolta? Rentoutuuko hän kaveripiirissä ja esittää jotain, mitä ei ole, vai eikö hänen perheensä tiedä sitä, kuka hän oikeasti on?
Ehkä meillä kaikilla on kaksi puolta, ehkä useampiakin. Eihän useimmilla työpaikoilla voi pomolle puhua samalla tavalla kuin vapaa-ajalla puhutaan ystäville, ja perheen kanssa persoona saattaa olla hvinkin erilainen kuin kaveripiirissä. Nyt kun tarkemmin ajattele, käyttäydyn itsekin hyvinkin eri tavoin eri tilanteissa. Toisinaan saatan olla ylisosiaalinen, ja puhua pälpättää, mutta toisinaan on vaikea keksiä mitään sanottavaa, ja tuntuu helpoimmalta vain kadota nurkkaan ja olla hiljaa. Se kai riippuu niin siitä ryhmästä, jossa kulloinkin on, onko joukon huomionkipeä keskipiste vai hiljaa häviävä seinäruusu.
Ihmissuhteet ovat kuitenkin jänniä. joskus niitä syntyy, ihan huomaamatta, ja pian huomaakin, että on löytänyt uuden sytävän. Toisinaan taas hyvinkin mielenkiintoinen ihminen, johon haluaisi tutustua, voi olla käytännössä mahdoton yhtälö. Mutta ehkä pitäisi antaa vain elämän kuljettaa, koska ihmissuhteita syntyy ja niitä myös katoaa elämän aikana. Osa säilyy pitkään ja osa ei. Asioiden eteen voi koettaa tehdä jotain, mutta kohtaloa on vaika alkaa muuttaa. Ehkä pitääkin siis vain elää tässä hetkessä, ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti