Vaikka kello onkin jo mitä, en voi olla kirjoittamatta. Nukuin kuitenkin jo päiväunet illalla, joten ei nyt hirveästi väsytäkään. Vaikka rankkahan tämä päivä oli, tai eilinen, mutta puhun nyt kuitenkin tästä päivästä. Tänään oli sm-kilpailut ja jotain 5 tuntia päivästä kului autossa istuen. Asiaa ei todellakaan auttanut ennen kisaa kilpailukeskuksessa ylimääräiset kolme tuntia ajantappamista. Mutta nyt on kuitenkin pakko saada kirjoittaa jotain mukavaa.
Joskus voi tuntua, että luovuttaminen, jonkin asian taakse jättäminen, on surullista. Ehkä joskus näin onkin, mutta nyt ei tunnu siltä. Talven kilpailukausi on nyt omalta osaltani ohi, ja siitä olen ylpeä, että jaksoin koko kauden, niin harjoitella kuin kilpaillakin, ja vaikka välillä oli vähän rankkaakin. Nyt se on kuitenkin ohi, ja voin olla tyytyväinen itseeni. Ja suoda itselleni viikon lepotauon, ennen kuin alkaa taas puurtaminen, silmissä kiiltävää ensi kautta ajatellen. Ja mitä kaikkea kesä tuokaan tullessaan! Odotan nyt jo innolla kesää, ja kaikkea sitä mahtavaa, mitä tulossa on, niin vaellusta lappiin kuin Ruotsin reissuja, ja vaikka mitä vielä päättämätöntäkin. Mikäänhän ei voi voittaa hetken mielijohteesta tehtyjä matkasuunnitelmia.
En tiedä miksi, mutta itseäni ei jäänyt harmittamaan, etten tänään onnistunut aivan loistavasti. Suoritus ei ollut puhdas, virheitä tuli, eikä hiihtokaan kulkenut parhalla tavalla. En vain saanut kiinni siitä kartasta. Kuitenkin, vaikka kilpailukausi ei päättynytkään riemujuhlaan, en jaksa olla siitä kovin murheissani. Paremmin se päättyi kuin viime vuonna, jolloin kauden päätti täydellinen epäonnistuminen. Ja mikäs tässä on ollessa, vuoden harjoittelutauon jälkeen tälle tasolle pääseminen oli jo pienoinen yllätys. Nyt tiedän todellakin, miksi haluan jatkaa, miksi haluan huipulle, ja tiedän mitä se vaatii. Pitkäjänteistä työtähän se vaatii, mutta jos jotain oikeasti haluaa, niin kai sen voi saadakin.
En sitten tiedä, luoko tämä alkava kevät ja lisääntyvä valon määrä lisää onnellisuutta, ehkä. Kaamosmasennus on nyt mennyttä aikaa, ja lumikinokset sulavat jo mukavaa vauhtia. Valoa, kirkkautta, niin, sitä olen kaivannut kohta jo puoli vuotta. Toinen syy onnellisuuteen voi löytyä ystävistä. Alan uskoa olevani onnekas, kun minulla on niin hyviä ystäviä. Eihän parhaita ystäviä voi määrissä laskea, vain ystävyyden laadulla on merkitystä. Ystävät ovat aina tunekan, heille voi kertoa mitä vain, niin ilot kuin surutkin voi jakaa, ja ystävissä parasta on se, ettei tarvitse pelätä heidän katoavan minnekään. Ystävyys säilyy, varsinkin jos siitä pitää kiinni.
Joskus olen miettinytkin ystäviäni, tai siis ystävyyssuhteitani. Ystäviä on kertynyt eri paikoista: muutama peruskoulusta, lukiostakin muutamia, harrasteporukoista useampia, mutta hekään eivät kaikki tunne toisiaan. Sitten ovat tietysti työkaverit ja muut satunnaisissa tilanteissa tavatut ihmiset. Mutta mikä heitä kaikkia sitten yhdistää? Omaan ystäväpiiriini kuitenkin kuuluu niin ujoa, hiljaista ja tunnollista henkilöä, mutta myös räväköitä js kapinallisia, ja kaikkea niiden väliltä.
Ensimmäinen asia, joka ystävissäni on yhteistä, ja asia, jonka tajusin joitakin aikoja sitten, on se, että tavallaan kadehdin jokaista ystävääni. Tai en tiedä, onko katellinen oikea sana tähän tilanteeseen. Kaikilla ystävilläni kuitenkin on jotain, mitä minulla ei ole, mutta jota itsekin haluaisin saavuttaa. Joku pärjää urheilussa, toinen tulee kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen, kolmas on kaunis, neljäs osaa antaa periksi kun tietää olevansa oikeassa ja viides tietää miksi haluaa isona, opiskelee ja elää unelmaansa. Keneltäkään en toivoisi pois sitä onnea, mikä heillä on, mutta itsekin haluaisin olla noita asioita, ja monia muita.
Toinen vähintään yhtä tärkeä asia ystävyydessä, tai omissa ystävyyssuhteissani ainakin, on tasavertaisuus. Ystävilläni on jotain, mitä minulla ei ole, mutta he eivät kerskaile sillä. Joitain ihmissuhteita on kariutunutkin siihen, että toinen osapuoli kuvittelee olevansa jotenkin korkeammalla, koska hänellä on enemmän ystäviä tai koska hän on kauniimpi, ja tiedostaa sen. Miten voi olla ihmisen ystävä, joka tietää tulevansa kaikkien kanssa toimeen, ja joka muistuttaa siitä joka päivä?
Kolmas asia on ymmärrys. Itse ymmärrän eri elämäntilanteissa eläviä. En kritisoi jonkun valintaa rattoisasta bilehile-elämästä, enkä pidä ammattikoulun käyneitä huonompina ihmisinä, vaikken itse mikään viikonlopun bilehile olekaan, enkä amiskaakaan käynyt. Ihmisiä voi ymmärtää, tai ainakin yrittää ymmärtää. Ja vaikka ei aina voisi ymmärtääkään, aina voi hyväksyä. Samaa odotan ystäviltäni, suvaitsevaisuutta.
Itse saatan ottaa asiat kevyesti, tai ainakin esitän niin. En ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä autokoulussa ei saa nauraa hauskalle jutulle, koska viisi minuuttia aikaisemmin on nähty romuttunut auto. Sain osakseni äkäisen silmäyksen eräältä vakavahkolta henkilöltä. Ymmärrän hänen pointtinsa, totta kai on kamalaa ajatella, että noin voisi käydä omallekin autolle, ja totta kai se on vakavaa, mutta tarvitseeko sen takia menettää yöunensa, että autokoulussa näytettiin romuttunut auto? Tietysti välillä pitää olla vakava. Jos uutisissa kerrotaan onnettomuudesta, jossa on kuollut kymmeniä henkiä, tai jos talouslama vie koko omaisuuden, ei naama voi kovin virneessä olla. Toisten ahdingolle ei voi nauraa, ja vakavat asiat ovat vakavia. Elämässä pitäisi kuitenkkin muistaa aina iloita pienistä asioista ja osata pitää hauskaa. Pitäisi osata säilyttää lapsenmieli. Elämässä pitäisi olla tilannetajua, että tietäisi, milloin voi nauraa ja milloin pitää olla vakava. Ja ehkä jokianen ihminen tietääkin sen. Itse en ole vielä kertaakaan törmännyt hautajaisissa nauravaan henkilöön. Mutta tosiasia on, että ihmiset ovat erilaisia, ja ihmisten suhtautuminen eri asioihin on erilainen.
Mutta vielä yksi asia ystävistä. Tähän loppuun on hyvä mainita, että jokaisen ystävän kanssa on koettu jotain, joka yhdistää. Jokaiseen hyvään ystävään liittyy hyviä muistoja, joku hauska juttu tai jotain dramaattista, josta kuitenkin on selvitty. Ystävyys vahvistuu vanhetessaan, kun yhdessä koetaan niin iloisia kuin surullisiakin tapahtumia. Sitähän elämä on, ylä- ja alamäkiä. Alamäessä on hyvä turvautua ystävään, ja ystävän ollessa surullinen voi häntä lohduttaa. Kannattaakin aina muistaa, että jaettu suru on puolikas suru, mutta jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Tällä hetkellä olen onnellinen, niin elämääni ja kaikkeen siihen liittyvään, ja näin on hyvä olla. Ehkä lähden sitten tapaamaan nukkumattia, jollekin onnelliselle planeetalle tai onnelliseen kaupunnkiin, jossa on onnellisia ihmisiä. Hyvää yötä kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti