Ystäväni kysyi eräänä päivänä, voisinko kuvitella millaista olisi, jos poikaystäväni asuisi toisella paikkakunnalla, ja pitkän näkemättömyyden jälkeen hänellä olisi mahdollisuus nähdä poikaystävänsä. Mietin asiaa hetken, ja totesin, että en voi kuvitella sitä kaipauksen tunnetta. Yleensä pystyn ajattelemaan, miltä muista tuntuu, kun jokin asia painaa mieltä tai kun tapahtuu jotain onnellista. Seurustelun suhteen en kuitenkaan yrityksistä huolimatta osannut osannut luoda oikeaa tunnetilaa. Asia jäi vaivaamaan, kunnes keksin itseäni tyydyttävän selityksen.
Joskus mietin, miltä tuntuisi seurustella, kuinka ihanaa olisikaan, kun olisi poikaystävä, jonka viereen voisi käpertyä illalla, ja jolle voisi kertoa mitä vain. Sellainen ihminen, jonka kanssa ei pelkäisi mitään. Ajatus tuntuu kiehtovalta ja kutkuttavalta, ja mieleen nousee ajatus: kunpa minullakin olisi oma poikaystävä.
Hetken miettimisen jälkeen totean kuitenkin, että olen liian itsenäinen tuohon. En osaisi ajatella joka hetki poikaystäväni tunteita, tehdä kaikkia valintojani muita ihmisiä ajatellen. Kalenteria täyttäessä pitäisi ajatella sitä, milloin näkisin poikaystäväni, kaupassa käydessä pitäisi muistaa, mistä kumppani pitää, ja mitä hankin haluaisi syödä. Töistä tai koulusta tullessa en voisi jäädä juttelemaan jonkun tutun kanssa tai lähteä kahville, ilman että ilmoittaisin kullalleni missä viivyn. Niin paljon olisi ajateltavaa. Miten kävisikään myös ystävien kanssa sovittujen menojen kanssa? Kuinka voisinkaan lähteä kahdeksi viikoksi Lappiin telttailemaan ystäväni kanssa, tai Ruotsin risteilylle bailaamaan? Entä kuukauden interrail?
Vaikka olen aina halunnut perheen, minuun iski paniikki. Jos haluan perheen ja lapsia, mitä käy ystävien kanssa vietetyille hetkille? Mihin jäävät tyttöjen illat ja kaveripiirin matkat? Eihän pienille lapsille voi ilmoittaa, että äiti lähtee nyt pariksi viikoksi ystävänsä luokse, isi hoitaa teitä sillä aikaa. Se olisi itsekästä. Vaikka lapset ovat ihania, on heistä paljon huolta, kaikki pitää ajatella lasten kannalta, jokainen työvuoro ja viikonloppu. Samoin on miehen laita, oli hän sitten aviomies tai poikaystävä. Seurustelu ja vakiintuminen syö vapautta.
Ei, en siis todellakaan voi kuvitella, näin vapaana ihmisenä, miten ihanaa olisi jos olisi oma poikaystävä. Seurustelevat ystäväni saattavat pitää minua hulluna, mutta niin asia vain on. Olen vapaa, ja haluan tehdä mitä mieleen tulee. En voisi sietää ajatusta, että minulta riistettäisiin nyt oma vapauteni, ja minut kahlehdittaisiin jonnekin loppuelämäkseni. Tietysti perhe ja lapset olisivat ihania, mutta silloin kärsisivät omat harrastukseni ja ystäväni. Siihen en ole vielä valmis. Ehkä sitten myöhemmin, kun haluan vakiintua, ja kun olen valmis siihen.
Asian muuttaisi se tilanne, että tapaisin miehen, jonka kanssa haluaisin viettää aikaa ja olla, joka syrjäyttäisi oman vapaudenhaluni, ja jonka kanssa haluauisin aikanaan perheen. Kun aika olisi, meille syntyisi lapsia, ja olisin vastuullinen perheenäiti, joka käy töissä elättääkseen perheensä, ja joka viettää laatuaikaa perheensä kanssa viikonloppuisin. Mutta se vaatii sitä, että olen valmis luopumaan tästä vapaudesta. Sana vapaus, tai sen menettäminen, saattaa tässä kuulostaa kovin vakavalta, jotenkin pahalta, mutta ei se sitä välttämättä ole. Tarvitsen vain ihmisen, jonka vuoksi haluan asettua aloilleni. Ei kai ole mikään ihme, etten mielikuvituspoikaystävän takia voi kuvitella miltä tuntuu toisen kaipaaminen. Kaipaus on tunne, jota ei voi tuntea kaipaamatta oikeasti jotain.
Olen nyt kuitenkin nuori, ja haluan elää ja kokea maailmaa. Totta kai haluan perheen aikanani, rakastavan aviomiehen, monta lasta ja suuren omakotitalon. Tahdon vakituisen työpaikan ja rutiineja. Nyt olen kuitenkin nuori, ja haluan nauttia nuoruudesta, kerkiänhän vielä kuitenkin kymmeniä vuosia elämään perheeni kanssa leppoisaa elämää. Ja voihan perheenkin kanssa kokea seikkailuja, ja ehkä piknik joenrannalla kuulostaa paremmalta kuin kahden viikon vaellus lapissa. Onhan elämässä aikaa moneen. Elän tässä ja nyt, ja nyt haluan nauttia vapaudestani. Kuka tietää mitä tapahtuu, kun eteen astelee mies, jonka kanssa haluan elää koko loppuelämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti