Muutto, tulevaisuus ja elämän ristiriidat

En oikein tiedä mitä sanoisin. Tunteeni heittelevät sekaisin ja edestakaisin. Toisina päivinä kaikki on niin mukavaa, ihmiset kivoja ahdistus tiessään. Voin olla onnellinen. Kuten tänään. Oli ystävän tuparit, joissa tutustuin uusiin ihmisiin ja vietin hauskaa myös vanhojen tuttujen ystävien kanssa. Kerrassaan ihana päivä oli. Ja sitä ennen päivällä menin aamuluennolle, en muista milloin viimeksi olisin tehnyt niin. Ja opiskelin yhden ystäväni kanssa kirjaston kahvilassa yhden kurssin materiaaleja. Olen pari päivä jo opiskellut. Se on oikeastaan aika historiallista. Monta kuukautta olin tekemättä mitään, jätin luentoja välillä viikon tai kaksikin käymättä, enkä tehnyt mitään oppimisen edistämiseksi. Tentit menivät miten menivät, jos niistä edes puoliinkaan menin. Nyt yritän vähitellen opiskella. Tuollainen jonkun kanssa asioiden läpikäyminen on mukavaa, ja samalla opin paljon paljon paremmin kuin yksin lukemalla. Ja ehkä muutaman opintopisteenkin voisin saada, niistä on aika lailla pulaa ja kesä on kohta. Toivottavasti eivät Kelasta vaadi tukiaan takaisin.

Toisinaan on kuitenkin huonoja päiviä. Jos menen liian myöhään nukkumaan, eikä kello ole soimassa aamulla, herään joskus iltapäivällä. Huomaan, etten kerkiä enää minnekään. Päivän luennot, jos sellaisia olisi ollut, ovat jo menneet, joten ylös nousemisessakaan ei tunnu olevan mitään järkeä. Silloin tuntuu, että voisin maata sängyssä koko päivän. Ja niin teinkin vielä muutama päivä sitten. Sitten kuitenkin päätin, että pakko tällä elämällä on jotain tehdä, pakko ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllähän tämä onnistuu, pitkään valvominen, pitkään nukkuminen ja koko päivän sängyssä makaaminen ja dataaminen. Ja joskus se voi olla ihan kivaakin, mutta ei pidemmän päälle. Ei todellakaan. Elämän tarkoitus hämärtyy. Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat katoavat, ja on vain tylsyyttä. Ja tuntuu pahalta jos muilla on omat elämät, ja itse ei tee mitään. Tuntuu kuin ei olisi elämää lainkaan.

Joskun itkettää iltaisin, joskus iskee paniikki ja ahdistus. En vieläkään tiedä mikä tässä maailmassa pitää paikkaansa. Pitävätkö huhut joita kuulin, ovat ystäväni ystäviäni. Asioilla on kaksi tai ehkä useampiakin puolia, ja toisinaan näen niistä voi yhden. Huhuista en tiedä, mutta ehkä olen taas kaveri hänen kanssaan. Riittäisikö se? Voisinko olla ystävä? Jos kyllä, niin miten? Entä muut ystävät? Joskus tuntuu, että kaikilla niillä samassa opiskeluaiheessa olevilla, jo pidempään tunteneilla on omia juttuja, joihin en vain pääse sisälle. Tuntuu, että minä pidän heitä "omana porukkanani", mutta en kuitenkaan kuulu siihen samaan sisäpiiriin kuin he. Toisinaan sitten on kuitenkin tällaisia päiviä, jolloin kaikki on hyvin ja tuntuu, että olemme kaikki ystäviä keskenämme. Ja niin kai me olemmekin. Turha on kai stressata aina liikaa.

Minä opiskelen, ja se on ihan kivaa. En tiedä kiinnostaako tuo lainkaan, mutta opiskelen silti. Laitoin myös hakemuksia uusiin oppilaitoksiin, tai oikeastaan kaikki tähän samaan, mutta eri aloille. Saa nyt nähdä kuinka paljon jaksan lukea ja minne edes menen pääsykokeisiin. Varmaa on vain se, että näitä ihmisiä ja edes tätä alaa en jätä. En tätä kaupunkia enkä tätä elämää, jonka olen vihdoin saanut luotua. Aina joskus tietysti tuntuu, että olisi helpompaa vain lähteä, niin kuin niin monta kertaa ennenkin, mutta sitten järki voittaa. Milloin olisin viimeksi ollut näin onnellinen, tuntenut kuuluvani yhtä paljon jonnekin. Ja kuinka monta kertaa olenkaan lähtenyt, eikä mikään kuitenkaan koskaan muutu. Vika on siis itsessäni, ja aioin löytää sen, ja koittaa parhaani mukaan parantaa sen. Tahdon olla mukava ja pidetty ihminen.

Joskus mietin elämääkin. Ehkä minun pitäisi hankkia uusi harrastus. Ystäviä alkaa nyt olla, ja tuttuja. Eri tasolla olevia ihmisiä. Toisista on tullut todella läheisiä ystäviä, toiset ovat ystäviä, jotkut kavereita ja jotkut hyvänpäiväntuttuja. Ja kaikkea siltä väliltäkin. En tunne itseäni enää niin tuuliviiriksi, vaan olen onnistunut rajaamaan oman piirini. Se ei tarkoita, että viettäisin kaiken aikani tiettyjen ihmisten parissa, mutta heidän kanssaan tunnen olevani eniten kotona.

Kodista puheen ollen. Minä muutan. Muutan kesäkuun alussa. Sain opiskelija-asuntosäätiöltä asuntotarjouksen, mutta en ole vielä ottanut sitä vastaan. Jos viikon minun on pitänyt soittaa sinne ja kysyä, voinko käydä katsomassa asuntoa. En vain ole koskaan kerinnyt ja muistanut. Nyt alkaa olla kiire, mutta ehkä kerkiän vielä. Huomenna (tai siis tänään) on ehdottoman pakko. Tietysti voisin vain maksaa vakuusmaksun ja allekirjoittaa vuokrasopimuksen, mutta mielelläni näkisin asunnon sitä enne.

En nyt tiedä mitä ajattelisin tästä muutosta. Toisaalta tuntuu niin haikealta. Tämä ei tuntunut puoleen vuoteen kodilta, mutta vihdoin joulun jälkeen pystyin kutsumaan tätä kodiksi. Täällä kaikki on tuttua ja turvallista. Tämä on kodikas paikka kankaisine tapetteineen ja vanhoine ovenkahvoineen. Mitä tapahtuu kun muutan asuntoon, jossa on valkoiset kiviseinät jne.?

Ehkä tulee vähän ikävä kämppistäkin. Niin usein valitan, ja onhan se totta, ettei tämä yhteiseläminen toimi. Kyseessä kun on kaksio keittokomerolla, ja vain toisella on oma huone. Erilaiset elämänrytmit ärsyttävät ja estävät minulta keittiön käytön silloin kuin sitä tarvitsisin, ja heräilen aamulla liian aikasin oven kolahduksiin. Mutta kuitenkin, kämppikseni on ollut ystäväni jo vuosia, ja tiedän, että lopetettuani melkein kokonaan yhteisen harrastuksemme, en tulisi olemaan hänen kanssaan juuri missään tekemisissä muuton jälkeen. Ehkä se vähän harmittaa, mutta toisaalta, emme me nyt viime aikoina ole paljon muutenkaan keskustelleet. Toivottavasti vain uusi kämppis on mukava.

Yritän vähitellen parantaa elämänlaatuani. Nytkin minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta oli ne tuparit. Menen aivan kohta siis. Melkein kuukauden menin joka yö yöneljän ja kuuden välillä nukkumaan, ja nyt mietin, josko voisin normalisoida sitä yhtään. Jos pääsisin nukkumaan aina ennen yhtä, ja heräisin sitten ennen iltapäiväkahta. Jos kävisin hieman aktiivisemmin luennoilla ja yrittäisin opiskella. Jos söisin terveellisesti, vähentäisin herkkujen syöntiä ja söisin säännöllisesti. Lisäksi voisin aloittaa jonkun uuden harrastuksen, käydä vaikka joka keskiviikkoaamu uimassa. Jos ottaisin itseäni kokonaisvaltaisesti niskasta kiinni ja koettaisin saada tällä hetkellä niin päämäärättömänä seilaavan elämäni hallintaan. Aikaa ja vaivaa se vie, mutta ehkä se onnistuu. En kuitenkaan halua olla se ihminen, jolla ei ole elämää. Nyt vain pitäisi keksiä, mitä sillä elämällä teen.

Nyt on aika elää, nyt on aika miettiä tulevaisuutta ja nauttia samalla tästä hetkestä. Nyt on korkea aika tehdä jotain. Nyt, ei joskus. Ja nyt lähden nukkumaan, jotta pääsen sängystä joskus ylöskin ja takaisin yliopistolle opiskelemaan. Nyt on aika elää.

Huonoista päivistä, mustasukaisuudesta, elämästä ja perheestä

Tänään minä olen väsnyt. Nytkin minun pitäisi olla nukkumassa, mutta en ole. Päätin tulla kirjoittamaan viime aikojen tapahtumista. Kaikkea on taas tapahtunut, paljonkin. Tänään oli ehdottomasti huono päivä. Heräsin aikaisin, kävin ennen luentoa uimassa ystävän kanssa ja olin koulussa kaikki luennot. Se on edistystä ottaen huomioon, että viime viikolla en käynyt ainoallakaan luennolla. Olin liian väsynyt aamulla, en olisi jaksanut lähteä uimaan. Lähdin kuitenkin kun olin luvannut, ja ihan hauskaahan se oli. Olisin vain toivonut että se olisi piristänyt ja avannut päivän hienosti. Mutta mitä vielä. Seuraavalla luennolla olin nukahtaa. Asia sinänsä on ihan mielenkiintoista, nippelitietoa jota on hauska omaksua, mutta mitä sillä todella teen? Mitä hyödyn siitä tiedosta, milloin lauseen objektio on partitiivimuodossa? En näe järkeä tällä opiskelulla. Haluanko todella opettajaksi, korjaamaan samoja aineita vuodesta toiseen? Toinenkin luento meni seiniä tuijotellessa. En olisi jaksanut istua siellä. Luennon lopussa saimme yhdet ryhmätyötehtävät takaisin, ja seki harmittaa. Miten on mahdollista, että sen ainoan kerran kun johonkin asiaan panostaa, siitä ei saa hyvää arvosanaa? Ennen olen voinut olla tyytyväinen, kun olen saanut kohtuullisia arvosanoja tekemättä juuri mitään. Mutta tähän tehtävään panostin, ja saimme huonon arvosanan. Ei sekään erityisesti nosta opiskelumotivaatiota.

En vain näe tulevaisuutta. En tiedä mitä minusta tulee. Pidän elämästäni täällä, mutta opiskelu... En käy paljon luennoilla, niillä istuminen ja tylsistyminen ei kiinnosta. Kuitenkin yritän saada vaaditun määrä opintopisteitä kasaan, jotta tuet säilyisivät. Mutta mitä sitten opiskelisin jos en tätä? Minä en tiedä, mikään ei kiinnosta niin paljon että jaksaisin opiskella. Motivaationi on tällä hetkellä niin maassa ja kateissa, ettei sitä voi edes sanoin kuvata.

Kuitenkaan en halua täältä pois. Yli puoli vuotta taistelin, jotta saisin tämän paikan tuntumaan kodilta, taistelin saadakseni ystäviä ja oman porukan. Nyt tunnen tämän paikan kodikseni, minulla on ystäviä ja elämä. En sano elämää, koska en tiedä onko minulla elämää, mutta pidän siitä mitä teen, jos siis teen jotain. En halua lähteä pois ja jättää näitä ihmisiä, jättää taas elämääni taakseni. Ehkä pääaineen vaihto onnistuisi, yustävät säilyisivät, mutta mitä sitten opiskelisin? En todellakaan tiedä tällä hetkellä mitään.

Kuten sanoin, olin koko päivän väsynyt. Kun pääsin neljän jäkeen kotiin, hengailin mitään tekemättä koneella muutaman tunnin, kunnes nukahdin. Nukuin muutaman tunnin. Illalla oli tylsää. Tuntui, että koko päivä oli mennyt ohi. En keksinyt mitään tekemistä. Onneksi oli nettikeskustelut. Jotenkin, kaikki tuntuu tänään vain niin merkityksettömältä, turhalta. Tiedän, en saisi sanoa näin, mutta kaipaan jotain. Ehkä kaipaan päämäärää elämääni, syytä. Tulevaisuuden, jonka vuoksi elää. Tietysti on helppoa sanoa, kuinka pitäisi elää tässä ja nyt ja olla tyytyväinen. Niin teenkin, mutta silti, ei missään ole mitään järkeä jos ei ole tulevaisuutta. Haluaisin lupauksen siitä että on jotain. Että olisi myöhemmin ammatti, jossa viihdyn. Että tällä kaikella olisi merkitystä. Voin tuhlata päiväni, menemällä luennoille tai olemalla menemättä. Voin istua tietokoneella ja irkata ystävien kanssa, käydä ainejärjestötapahtumissa ja nauttia. Mutta mitä teen tällä kaikella? Näitä minä mietin, enkä itsekään aina ymmärrä. Mutta tänään oli huono päivä.

Viimeiset viikotkin ovat olleet huonoja. Taisin joskus mainita, ehkä, alakuloisuuteen ja lievään masennukseen auttavista lääkkeistä, joita saa apteekista ilman reseptiä. Ne loppuivat muutamia viikkoja sitten, ja minulla meni viikko saada ostettua uusia. Kyllähän sen lopetuksen sitten huomasi, mieliala laski ja elämästä tuli taas sitä samaa synkkyyttä mitä ennen. Miten siihen tunteeseen ei koskaan opi? Ja miten se tuntuu aina pahemmalta mitä pystyi muistamaan? Ehkä tähän pahanolontunteeseen vaikuttaa muitakin asioita. Mietitään tilannetta, jossa sinulla on ihastus. Kyllä, pidät hänestä, paljon. Hän esittää julkisesti sinkkua, ja sinulla on hyvä olla, kun iltaisin mietit tätä ihanaa ihastusta. Sitten eräänä päivänä kuulet huhun jonka mukaan eräs tuttusi seurustelisi ihastuksesi kanssa. Juttu ei ole julkista, mutta juteltuasi muutamien ihmisten kanssa toteat, että saman juorun on kuullut moni muukin. Mitä siis pitäisi ajatella? Miksi he pitävät asian salaisena, eivätkä kommunikoi julkisesti toistensa kanssa juuri ollenkaan, sen verran kuin normaalitkin ihmiset, jos eivät jopa vähemmän?

En voi sanoa että olisin onnellinen ystävieni puolesta. En todellakaan voi sanoa niin, koska en ole. Olen pettynyt. Tunnen itseni petetyksi, koska minulle ei ole kerrottu. Tunnen itseni tyhmäksi, koska melkein kaikki tiesivät tämän juorun ennen minua. Tunnen sydämeni särkyneeksi.

Mutta välitän edelleen. Hän on edelleen ainoa ihminen, jonka seurassa en voi olla ahdistunut, se ainoa ihminen, jonka seurassa minun on aina hyvä olla. Se ihminen, josta olen aina huolissani, jonka elämään haluan kuulua, ja jonka haluan kuuluvan elämääni niin pitkään kuin se on mahdollista. Se ei ole mahdollista kovin pitkään, sen tiedän, ja siksi haluaisin nauttia niistä hetkistä, jotka voimme vielä olla ystäviä. Ja tämän haluaisin sanoa hänellekin. Haluaisin kertoa miten paljon välitän, miten paljon pelkään menettämistä, miten paljon pelkään hänen puolestaan, ja miten hyvä minun on olla aina hänen seurassaan. Haluaisin jutella kahdestaan. Ehkä jonain päivänä se vielä onnistuu, mutta viimeisten viikkojen aikana kun olen ehdottanut päiviä, jolloin voisimme nähdä, on hänellä aina ollut jotain muuta menoa.

Tämä tunne tuhoaa minut. Mustasukkaisuus, epätietoisuus, katkeruus ja viha sitä ihmistä kohtaan, jonka sanotaan seurustelevan hänen kanssaan. En voi sille mitään, mutta mustasukkaisuus voisi olla termi, joka on lähinnä omia tuntemuksiani. Enkä tiedä, vaikkei meidän välillemme koskaan tulisi mitään romanttista suhdetta, niin haluan hänet ystäväkseni, hyväksi ystäväkseni, parhaaksi sellaiseksi. Kuinka moni voi sanoa löytäneensä ihmisen, jolle voi uskoutua kaikesta, jonka tuntee ymmärtävän kaiken ja jonka kanssa on parempi olla kuin kenenkään? Haluaisin olla läheinen. Haluaisin selvittää välit, ja vaikkemme koskaan tulisi pariksi, haluaisin että hän olisi osa elämääni. Sitä minä haluan, ja olen edelleen mustasukkainen.

Mainitsen vielä ystävästäni, jonka kanssa olen voinut keskustella tästä asiasta, Ihminen joka ymmärtää minua, ja joka välittää myös kovasti hänestä. Ihminen, josta olen löytänyt tämän vuoden aikana todellisen ystävän. Onneksi on joku, joka ymmärtää tunteeni ja jolle voin niistä kertoa, sillä en haluaisi elää näiden tunteideni ja epätietoisuuteni kanssa yksin.

Nyt sain taas ostettua lääkkeitä, joiden toivon taas alkavan vaikuttaa. Tietenkin ahdistaa ajatus, etten selviä ilman niitä, mutta ehkä vielä joskus taas. Mutta mielummin olen nyt onnellinen kuin odotan vain ahdistuneena ja masentuneena. Koska ahdistus on pahin tunnen jonka tiedän. Nyt toivon että se menee ohi, toivon että voin taas nauttia elämästä ja olla onnellinen. Sitä minä toivon.

Tavallaan olen kuitenkin kiitollinen elämästäni. Minulla on nyt ystäviä. On minulla aina ollut, mutta minulla on nytkin niitä. Minulla on tämä paikka ja elämäni. Vaikka se on välillä tylsää, ja vaikka en näe sillä päämäärää, se on silti ihan mukavaa. Äitini mielestä tuhlaan varmaan elämää, kun en paljon opiskele, istun tietokoneella ja irkkaan, facebookitan ja tapan aikaa. Nyt olen erään ystäväni vinkistä alkanut katsoa aasialaisia draamasarjoja, joihin ihatuinkin. Niissä on aina onnellinen loppu, paljon romantiikkaa, ja kaikkea ihanaa. Ja komediaakin niin että saa nauraa. Käyn myös ainejärjestötapahtumissa, olen aktiivi. Sen voisi laskea kai harrastukseksi, koska nautin siitä ja teen sitä vapaa-ajallani.

Kuitenkin en voi olla miettimättä sitä, miten elämäni on muuttunut. 20 vuotta elin eri maailmassa. Minulla oli pitkät tummat hiukset, joista luovuin, leikkasin niitä lyhyemmiksi ja värjäsin vaaleiksi. 20 vuotta kerroin, kuinka ne kuuluvat identiteettiini enkä voisi koskaan luopua niistä, ja kuinkas kävikään. Sama on harrastusten suhteen. Harrastin samaa lajia 15 vuotta, joskus tähtäsin huipullekin, mutta nyt olen melkein jo lopettanut. Ehkä jatkan harrastemielessä, aina välillä, mutta en säännöllisesti. Lenkilläkään en ole käynyt aikoihin. Ennen identifioin itseni aina urheilijaksi, ja nyt olen kaukana siitä. Olenko siis luopunut kaikesta, mikä ennen merkitsi minulle mitään? Ehkäpä. Kuitenkin tunnen itseni nyt enemmän itsekseni kuin koskaan. Mutta silti tunnen itseni nykyään aina välillä liian ulkonäkökeskeiseksi, liian joksikin, ehkä siksi että en sovi enää ollenkaan entisiin elämäntapapiireihini. Olenko luopunut liiasta? Pitäisikö etsiä uusi harrastus tilalle? Olenko eksynyt omassa elämässäni, vai olenko vain muuttanut sen suuntaa? Vai olenko vihdoinkin löytänyt elämäni? Näihin kysymyksiin en tiedä vastausta, mutta ehkä ne joskus selviävät minullekin.

On olemassa hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Nyt suurin osa on huonoja, tai mitäänsanomattomia, mutta on viime aikoina ollut muutama hyväkin. Lauantaina kävin kisoissa. Ensin vitutti, ja tuntui ettei kiinnosta yhtään. Se siitä harrastuksesta. Rämmittyäni suksien kanssa metsässä kuitenkin tunnin tai jotain, alkoi se tuntua ihan kivalta. Kyllä siitä nautin edelleen, mutten ehkä halua vain panostaa. Muutenkin olen laiska ihminen, laiskistunut entisestään, joten en jaksa lenkille useinkaan. Kuitenkin ehkä on hyvä säilyttää näitä hetkiä, koska aina tulee se onnellisuuden tunne kun tarpeeksi kauan rämpii. Ei kai sitä saa ihmisestä koskaan pois. Sama päivänä kävimme teatterissa täällä. Sielläkin oli mukavaa, vaikka ahdistus tahtoi muutamien melankolisten laulujen aikana hiipiä. Huomenna lähden katsomaan saman näytelmän uudestaan, oli se sentään niin hyvä. Sunnuntaina vietimme iltaa, kuten joka toinen sunnuntai on tapana, ja oli mukavaa. Samana iltana tuli käytyä ensimmäisen kerran grillilläkin. Aina voi kokea jotain uutta!

Vielä yhdestä asiasta haluaisin kertoa. Nimittäin perheestäni, ja ehkä vähän kodistanikin. Minulla on perhe, on ollut aina. Asuin heidän kanssaan koko lapsuuteni ja nuoruuteni, paitsi sen kolme vuotta kun olin lukiossa, mutta silloinkin lomat. Nyt olen muuttanut tänne, ja minulla on uusi elämä. Olen yrittänyt saada elämäni tänne, jotta voisin tuntea tänän kodiksi. Joku päivä tajusin, etten ole puhunut moneen viikkoon vanhempieni kanssa. Silloin tuli pieni omantunnonpistos. Tietysti rakastan heitä, he ovat minulle tärkeitä, mutta elämme tällä hetkellä hieman eri elämiä. Voihan ihmisistä välittää vaikkei heidän kanssaan olisi jatkuvasti tekemisissä? Uskon siihen, ja se saa oloni tuntumaan hieman paremmalta. Ehkä eniten tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten edes ajattele heitä pitkiin aikoinin, tuntuu, kuin en muistaisi heitä edes. Se tuntuu pahalta. Kuitenkin oli helpointa luoda uusi elämä tänne, jotta voisin tuntea tämän omaksi elämäkseni ja kodiksi. Kotona käydessä on tietysti ainamukavaa, mutta alan tuntea, etten enää kuulu sinne. Minun elämäni on nyt täällä. Tietysti perheeni tulee kuulumaan elämääni aina, he tulevat olemaan minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ikuisesti, vaikka emme usein kohtaisi ja kommunikoisikaan. Kohta on pääsiäisloma ja lähden kotiin. Tiedän hajoilevani siellä, kun tuntuu että minut on riistetty omasta elämästäni pois, mutta on siellä silti aina ihanaa, tavallaan. Mutta ehkä on vain hyvä, että alan itsenäistyä. Toivon myös, että vanhempani tajuavat tämän. Toivon myös, että voin olla aina vanhempieni tytär ja että voin aina palata ajattoman rauhan taloon jos siltä tuntuu.

Nyt on kello vierähtänyt jo paljon eteenpäin siitä kun aloihin. On siis aika päättää tämä tarinointi ja siirtyä nukkumaan. Toivottavasti huomenan on parempi päivä. Toivottavasti tulevat huomiset ovat parempia. Toivottavasti saan nopeasti unta ja nukun hyvin. Hyvää yötä ihmiset!

Mitä minä oikeasti haluan?

On aika kirjoittaa unelmista.

Tuo lause putkahti mieleeni täysin yllättäen illalla. Ensialkuun voisi tuntua helpolta kirjoittaa unelmista, siitä mit haluan, mitä toivon. Otin paperin esiin ja kynänä käteeni, mutta sanat eivät tulleet paperille. Laskin kynän ja istuin hetken paikallani. Yritin uudestaan, mutta vieläkään ei paperille ilmestynyt sanaakaan. Ei unelmista ole helppo kirjoittaa.

Loppujen lopuksi jouduin miettimään, onko minulla enää edes unelmia. Lapsena haaveita oli paljon, ja vielä joitain vuosia ittekin. Toiset säilyivät pitkään, toiset tulivat ja menivät. Yhteistä niille oli vain se, että niitä asioita halusin elämältäni. Halusin olla jotain, halusin tehdä jotain, halusin saada jotain. Nyt istun paikallani, enkä enää tiedä mitä haluan.

Ehkä on helpointa lähteä perusasioista. Haluan olla onnellinen. Olla terve ja elää. Niinhän se menee. Mutta eivät nämäkään asiat lopulta ole itsestäänselvyyksiä. Ei, en tahdo kuolla, mutta mitä järkeä on elämässä, jonka tarkoitusta ei tiedä? Viimeiset vuodet olen mietinyt sitä, mikä on tämän kaiken tarkoitus. Onko se vain koettaa olla onnellinen ja elää se aika joka meille suoraan, parhaalla mahdollisella tavalla? Onko tarkoitus saattaa uutta elämää thän maailmaan, jotta he voisivat miettiä näitä samoja kysymyksiä aikanaan. Onko tarkoitus jäädä ihmisten mieliin, tehdä hyviä tekoja tai saavuttaa jotain suurta, niin ettei nimi häviä historian tuuliin. Filosofit ovat kai tuhansia vuosi miettineet samoja kysymyksiä keksimättä niihin koskaan vastausta. En itse oleta keksiväni tätä koko maailmaa askarruttavaa vastausta, mutta aina voin pohtia, ja keksiä syyn omalle olemassaololleni, syyn, jolla jaksan elää kaikki nämä eteen tulevat päivät.

Mitä sitten terveyteen tulee. Eihän mistään osaa olla kiitollinen, ennen kuin sen menettää. Liian usein asia ainakin menee niin. Ennen ihannoin sairaaloita, halusin sinne jopa itsekin töihin. Olin lapsena erittäin kateellinen kavereilleni, jotka olivat sairaalassa yötä. Joskus olin myös kateelinen niille ystäville, jotka mursivat kötensä. En ole koskaan murtanut luitani. Oikeastaan voisi sanoa että olen huomionkipeä. Kuinka monta kertaa olenkaan väittänyt nilkkani nyrjähtäneen tai kaatuneeni liukkaalla tiellä vai saadakseni huomiota? Vastaus on aivan liian monta. Kipeänä oleminen ei todellakaan ole mukavaa, ja siksi kai pitäisi olla tyytyväinen etten ole kipeä melkein koskaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta minun täytyy kuitenkin kiivetä puuhun ja pudota alas, olla se sattumusten kunigatar, jolla sattuu ja tapahtuu. En koskaan itseäni pahemmin loukkaa, en kai alitajuntaisesti uskallakaan, ennemminkin olen vain huomionkipeä. Muuta selitystä en ole keksinyt. Haaveissa sitä tapahtu paljon enemmän vielä. Saatan miettiä, mitlä tuntuisi jäädä auton alle, miltä tuntuisi kaatua portaissa tai murtaa luita. Ehkä nämä asiat jäävät kuitenkin jäädä vain kuvitelmiin. Ei kipeänä oleminen kuitenkaan hehkeää ole, eikä sillä sen enempää huomiota saa. Kuvitelmat ovat kuitenkin jotain hienoa. Kuvitelmissa kun saa kokea asioita, tuntea kaikki tunteet, eikä silti tarvitse oikeasti tapahtua mitään. Ja mikä parasta, kuvitelmissa muutkin käyttäytyvät niin kuin heidän haluaisi käyttäytyvän.

Onnellisuutta en voi kiistää, sitä haluan. Ehkä tämän elämän tarkoitus on todellakin vain elää, elää niin että voi olla tyytyväinen omaan elämäänsä, elää niin kuin itse haluaa, elää onnellisena. Loppujen lopuksihan onnellisuus on pitkälti itsestä kiinni. Tietysti on asioita, jotka vaikuttavat, mutta positiivinen asenne ja kyky voittaa vastoinkäymiset auttavat. Näitä koetan itsekin kehittää. Joskus joitain aikoja sitten kävin erään ystäväni kanssa todella mielenkiintoisen keskustelun kuolemanjälkeisestä elämästä. En ennen ollut oikein edes ajatellut siaa, mutta siinä omia mielipiteitäni kertoessani tajusin jotain. Oikeastaan en edes ajatellut mitä sanoin, sanoin vain, ja kuuntelin itse sivussa omia sanojani. Ehkä tämän elämän tarkoitus, tai syys elää elämä omantunnon mukaisesti, onkin se, että nyt meillä on ruumis ja mieli, voimme ajatella asoita ja tehdä tekoja. Kun ihminen kuolee, ja sielu irtoaa ruumiista, jäljelle jää vain mieli. Omat arvot ja ajatukset sekä muistot jäävät. Silloin punnitaan hyvyys ja pahuus. Hyviä asioita tehneet, omien arvojensa mukaisesti eläneet ja tekoihinsa tyytyväiset elävät saavat mielenrauhan, kun taas vääryttä tehneet, omia arvojaan rikkoneet ja omantunnon soimaamat ihmiset joutuvat kadotukseen ja kärsimykseen. He eivät voi enää parantaa pahoja tekojaan, vaan niiden muisto ja seuraukset jäävät kummittelemaan mieleen ikuisiksi ajoiksi. En itsekään tiedä uskoisinko tähän teoriaan, mutta en voi tietää onko se totta. Jos se on totta, on elämä pakko elää omantunnon ja omien arvojen mukaisesti. Kukaan ei tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, joten miksi ottaa riski ja joutua kadotukseen? Ehkä tämä ajatus saisi minutkin yrittämään elää hyvin ja toisia kunnioittaen, omien arvojeni mukaisesti. Myönnän, etten todellakaan ole hyä ihminen, etten kovinkaan usein toteuta sitä, mikä mielestäni on oikein. En anna köyhälle katusoittajalle euroa, ja se soimaa omaatuntoa, enkä aina osaa sanoa ihmisille mukavasti. Mutta vielä on aikaa parantaa tapani ja elää omien arvojeni mukaisesti, niin, ettei omatunto soimaa jokaisesta liikkeestä.

Mitä konkreettista sitten haluan? Lapsena oli helppoa sanoa, että haluan mukavan työn, perheen jne. Vielä muutamia vuosia sitten halusin edelleen samoja asioita, vaikka en tiennytkään mikä se mukava ammatti olisi. Nyt minulla on opiskelupaikka, ja ammattikin siintää edessä, joidenkin vuosien ja valmistumisen takana. Tiedän että saan hyvän ammatin, arvostetun ja kohtuupalkkaisenkin, mukavan. Minulla ei vain koskaan ole ollut yhtä ahaa-elämystä tai koko iän kestänyttä toiveammattia niin kuin joillan ihmisillä. En tiedä onko tämä oikea ala juuri minulle, mutta tällä hetkellä viihdyn. Samalla koetan vakuuttaa itselleni, että vain tällä hetkellä on väliä. Tai myös tällä hetkellä. Olen nyt onnellinen, ainakin hetkittäin, joten miksen saisi nauttia siitä kaikesta? Elämä kyllä kuljettaa eteenpäin, niin se on tehnyt tähänkin asti, mutta tietysti olisi hyvä miettiä tulevaakin. Välillä elämä osaa olla hankalaa. Unelmatyö olisi kuitenkin siistä ja mukavaa, haastavaa muttei liian vaikeaa. sellainen missä voisi oppia uusia asioita, saisi tehdä yksin töitä mutta olisi myös ihmisiä ympärillä, hyvästä palkasta ei olisi haittaa saati sitten säännöllisestä työajasta. Tärkeää olisi mös, ettei töitä tarvitsisi joka päivä viedä kotiin, vaan ne jäisivät työpaikan oven taakse. Näillä näkymin minusta tulee opettaja. Opettajan työ on yksintyöskentelyä, jokaisella opettajalla on vastuu omasta luokasta ja oppilaiden oppimisesta. Kuitenkin työpaikka olisi täynnä ihmisiä, toisia opettajia, jotka olisivat samassa tilanteessa. Työssä myös oppisi koko ajan uutta, ja se olisi sopivan haasteellista. Ylitöitä nyt ehkä olisi, kokeiden tarkastusta ja tuntien suunnittelua, joita pitäisi kotiinkin viedä. Palkkauskaan ei liian hyvä ole. Tai riippuu alasta. Luokanopettajat saavat todella vähän siihen työmäärään ja vastuuseen nähden. Aineenopettajat tienaavatkin sitten enemmän, lukiossa enemmän kuin yläasteella, mutta ei heidänkään palkkansa lääkäreitä tai kansanedustajia hätyyttele. Ristiriitaista on siis elämä. Ehkä jokaisessa työpaikassa on hyvät ja huonot puolensa, ja näillä perusteilla voisin väittää, että opettajan työ voisi sopia itselleni. Ja mainittakoon nyt vielä, että pidän lasten kanssa touhuamisesta.

Mitä tulee perheeseen sitten. Lapsesta pitäen olen halunnut perheen, oman miehen ja kasan lapsia. Lasten määrä on vaihdellut yhdestä seitsemään, ja jokaisessa lapsiluvussa on hyvät ja huonot puolensa. Miehen löytäminen vain tuntuu olevan hyvin hankalaa. En ola seurustellut koskaan. Ehkä se ei ole kovin outoa, tai sitten se on. ,utta en ole koskaan löytänyt oikeanlaista ihmisitä. En ole kranttu, en todellakaan. En vain edes tunne vastakkaista sukupuolta edustavia yksilöitä kovin montaa. Ennen kaikkea haluan kuitenkin täydellistä luottamusta, mukavaa yhdessäoloa, toisen tuntemista ja ennen kaikkea pysyvyytt. En ole koskaan osannut ajatella itseäni lyhyisii suhesiin, vaan haaveilen aina siitä yhdestä oikeasta, jonka kanssa voin elää koko elämäni loppuun asti. Avioliittokin on itselleni pyhä. Vanhempani ovat olleet naimisissa kohta 25 vuotta. Itselleni avioero ei ole mikään vaihtoehto. Avioliitto on pysyvä, enkä sano 'tahdon' jos en sitä todella tarkoita. Se on yksi syy, miksi haluan tuntea mieheni kunnolla ennen naimisiin menoa. Lapsiakin on hauskaa miettiä. Ennen halusin lapsia, vaikka minulla ei koskaan vauvakuumetta ole ollutkaan. Nyt olen joutunut miettimään asiaa uudestaan. En halua lapsia nyt. Tulevaisuudesta en tiedä. kyllähän sisällä aina pieni tunne kytee, että mitä jos en saakaan lapsia, jääkö silloin jotain kokematta. Nyt en kuitenkaan lapsia vielä kaipaa. haluan ensin elää hetken itselleni, tässä elämän alkutaipaleilla aloittaa ensin oman elämäni, rakentaa sitä. Haluan nähdä maailmaa, kokea paljon. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, haluan elää. Haluan hetken elää itselleni ja olla vapaa. Myöhemmin, kun olen saanut opintoni päätökseen, saanut hyvän työpaikan ja löytänyt elääni miehen, sitten voin harkita paikoilleen asettumista. Aikansa kutakin, tuskin jaksaisin vapaana riehua koko elämääni, mutta en halua vielä kahlita itseäni paikoilleen. Toinen syy miksen halua lapsia on se, etten ole siihen valmis. En henkisesti. En tunne edes olevani aikuinen vielä, hyvä kun pystyn itse huolehtimaan itsestäni. Otan kyllä vastuuta ja hoidan tehtäväni, mutta pelkään, etten kestäisi sitä painetta, että omalla vastuulla olisi myös joku pieni olento. Ja se kolmas syy olla hankkimatta lapsia vielä. Se on se, että olen itse saanut hyvän lapsuuden. Minulla on rakastavat vanhemmat, asuimme isossa omakotitalossa jossa oli suuri piha jossa leikkiä. Vanhemmillani oli työpaikat, ja vaikka emme olleet mitään rikasta snobikansaa, olimme hyvin toimeentulevia. Sen idyllin haluaisin myös omille lapsilleni tarjota. En halua elää opiskelijana kerrostalokaksiossa lasten kanssa. En väitä etteivätkö lapset voisi olla silloin onnellisia, mutta silti halua tarjota lapsilleni parasta.

Mitäs vielä. Onhan tässä tullut omista haluista kerrottua jo jos jonkinlaista. Kukapa ei haluaisi olla kaunis. Nuorempana olin todella pettynyt omaan ulkonäkööni. Nyt viimeiakoina olen vihdoin alkanut hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Tietysti jokaisella naisella on aina jotain mitä haluaisi parantaa, ja ehkä on ihan tervettä ettei pidä itseään täydellisenä.Jossain kohtaa myös tajusin peiliin katsoessa, että peilistä tuijottavat kasvot olivat kauniit, mutta en tuntenut itseäni kauniiksi ihmiseksi. En ollut kaunis ihminen, kaunis persoona. En tehnyt hyviä tekoja ja ollut tyytyväinen siihen mitä ulkokuoren alla oli. Se sai minut olemaan olematta kaunis sinä päivänä. Pitäisi vain löytää se kultainen keskitie itsekkyyden ja omantunnonarvon välille. Itsestä pitäisi pitää sellaisena kuin on, mutta välillä jotkut ihmiset ärsyttävät tehdessään selväksi, miten kauniina he itseään pitävät. Ei kai siinäkään mitään vikaa ole, vaikka tietäisi olevansa kaunis, mutta samalla pitäisi arvostaa kaikkia muitakin. Itserakas ei ole se, joka sanooa itseään kauniiksi, vaan se, joka pitää itseään muita kauniimpana, tai muuten vain itseään huonompina. Koska ihmisiä me kaikki täällä olemme, samat oikeudet kaikilla pitäisi olla.

Mainittakoon vielä ainakin se, että olen aina ollut pieni porvari. Nytkin eläin tosin vain alle 500 euron opintotuella, mutta silti olen aina halunnut olla jotain. En ole koskaan edes kuvitellut tulevani tavalliseksi duunariksi. Olen aina halunnut olla se arvostettu ja hyvin toimeentuleva ihminen. En pidä muita huonompinani, mutta arvostan omaa koulutustani ja teen töitä sen eteen. En halua olla tavallinen duunari. Haluan olla jotain, niin kuin varmaan kaikki tässä maailmassa. Minulle se jotain tarkoittaa sitä, että minua arvostetaan itseni ja omien tekojeni takia.

Vielä yhden asian haluan nostaaesille, ja se on ystävyys. Ystävyys, joka on mielestäni elämän kantava voima. Hyvät ytävät ovat niitä, jotka säilyvät läpi vuodien, jotka tuntevat sinut läpikotaisin ja jotka sinä tunnet täysin, ne joihin voi luottaa jokaisessa asiassa, joille voi kertoa pahimmat pelot, suurimmat surut tai joiden kanssa voi jakaa elämän onnellisimmat hetket. Ystävyys muodostuu niistä hetkistä, jotka ystävän kanssa vietetään, ja niistä asioista, jotka ystäville paljastetaan. Yst'vistäni en halua luopua. Toisista sit vain kasvaa erilleen, sitä en voi kiistää. Kun paikkaunnat vaihtuvat ja elämään tulee uusia ihmisiä, jotkin ihmissuhteet eivät vain kestä. ystävyys ei lopu, mutta välille tulee liikaa kilometrejä, vähintään henkisiä sellaisia. Uusiakin ystäviä tulee elämän varrella koko ajan vastaan, ja aina pitäisi olla avoin tutustumaan uusiin ihmisiin. Itse myönnän tänä syksynä sortuneeni siihen ,ettö olen tutustunut lähemmäs sataan uuteen ihmiseen. Eihän kaikista tule ystäviä, eikä hyviä ystävyyssuhteita hetkessä rakenneta, mutta ehkä näistä tutuista edes joistain tulisi niitä elämän parhaita ystäviä. Ja hyvähän on aina olla myös tuttuja, niitä joiden kanssa on mukava hengailla ja joita on mukava tavata, sekä tietysti hyvänpäiväntuttuja. Kunhan vain malttaisin tuustua edes muutamiiin ihmisiin kunnolla, etten vain levottominen sieluineni repeäisi joka suuntaan ja jäisi ilman mitään. Onneksi elämässä on tapana päätyä sinne minne pitääkin, ja löytää oma paikkansa. Ajan kanssa sitä kyllä varmaan huomaa kuuluvansa toisiin paikkoihin enemmän kuin toisiin. Ja siinä samallahan itsekin kasvaa, aikuistuu ja oppii vähitellen löytämään itsensä. Sitä myös haluan, löytää itseni, mutta se on koko elämän jatkuva projekti. Mutta ystävät, heitä en vaihtaisi, heitä en halua menettää, ja ilman heitä ei elämässäkään olisi mitään järkeä.

Loppujen lopuksi minä haluan paljon asioita. On vaikea nimetä yksittäisiä asioita samalla tavalla kuin lapsena. Lapsena oli helppo sanoa että haluan tulla poliisiksi, haluan makaronilaatikkoa ja haluan leikkiä piilosta. Nyt on ennemminkin vain toiveita ja suuntia, joihin voi päätyä monella eri tavalla. Ammatti on edelleen epäselvä, mutta tiedän mitä halua työltä. Ehkä sen voi saavuttaa useammassa eri ammatissa. Samoin onnellisuuden voi saavuttaa yhtä monella tavalla kuin on yrittäjiäkin. Toiset nauttivat harrastuksistaan, mitä ne ikinä olivatkaan, toislle riittää perhe, jokaiselle jokin. Tietysti on joitain asioita, joista voin sanoa haluavani juuri sen yhden. Tällä hetkellä haluaisin Marimekon olkalaukun, kirkasvalolampun ja oman yksiön. Haluan elämässä lähteä interreilaamaan ja joku kesä lähteä lappiin ystäväni kanssa muutamaksi viikoksi vaeltamaan. Sitä on suunniteltu jo pitkään. Haluan aurinkoisia päiviä, lähteä piknikille puistoon, tehä lumienkeleitä, hyppiä syksyn lehtikasoissa ja tanssia vesisateessa. Halun nähdä Disneyn piirrettyjä, kirjoittaa runoja, lukea hyviä kirjoja, viettää laatuaikaa perheeni kanssa, tehdä jotain yllättävää ja spontaania. Oikeastaan haluan paljon asioita, tulla joksikin, saada jotakin ja tehdä paljon kaikenlaista.

Haaveissa on hyvä elää.

Sanoinkuvaamaton onnellisuus ja ahdistus

Elämä on joskus hankalaa. Joskus se taas on ihanaa. Joskus on niin ihanaa, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Korkeintaan sanalla täudellinen. Sitten tulee niitä päiviä, jotka eivät olekaan niin täydellisiä. Ei niissäkään päivissä mitään vikaa ole, ei mitään surullista tapahtunut, mutta mielen täyttää sanoinkuvaamaton ahdistus, jolla ei ole syytä. Ehkä se johtuu täydellisistä päivistä, jollaisia ei aina voi olla. Tai jostain muusta. Ehkä siitä saavuttamattomasta, siitä mitä levoton sielu jahtaa koko elämänsä ajan, mutta ei koskaan saavuta. Niin, sitä minä olen, levoton sielu, jonka täytyy matkata koko ajan eteenpäin, pysähtymättä, saavuttaakseen jotain, jota ei kai todellisuudessa ole olemassakaan. Mutta minä etsin edelleen, sitä, jotain, ja siihen perustan elämäni, sen jonkin etsimiseen. Ehkä joskus löydän sen, en tiedä minkä, kenties rauhan levottomalle sielulleni.

Tuo meni jo vähän absurdiksi. Mutta tottahan se on. Loman jälkeen on tapahtunut vaikka mitä. Ensin ahdisti, paljon. Sitten aloin katsoa maailmaa uudesta näkökulmasta. Katsoin ympärilleni, ja totesin, että täällähän elämäni on, täällä asun. Kaikki nuo talot ulkona, ja katujen verkostot, eivät ne ole vain taloja siellä täällä, vaan ne ovat kokonaisuuksia. Niin kuin irtonaiset sanakin tekevät lauseita, ja niille muodostuu merkitys. Eivät nämä puut tai rakennukset ole vain irtonaisia osasia, vaan osa kokonaisuutta, jolla on merkitys. Se auttoi sopeutumaan, tuntemaan tämän paikan kodiksi.

Puhuminenkin auttaa. On hyvä ajatella asioita yksinään, mutta ainakin itselläni se on myös vaarana. Ei ole useita näkökulmia, ja omista ajatuksista voi tulla totuuksia. Jos kuulet asian, ja oletat sen olevan jotain, eikä mieleesi edes tule sen olevan jotain muuta. Sillon on hyvä olla ihmisiä, joiden kanssa puhua. Ensinnäkin puhuminen helpottaa, silloin ei ole enää yksin. Ja silloin saa uusia näkökulmia. Jotkut ahdistavat asiat, joita pidit totuuksina, yhtäkkiä huomaat etteivät ne olleetkaan kuin harhaluuloa ja kuvitelmaa. Toiset sanovat, että pitisi ajatella asiaa joka kantilta. Mutta ei, ei se mene niin, ei todellakaan. Jokaisella asialla on yhtä monta kanttia kuin on ajattelijoita, ellei enemmänkin.

Nyt on helpompaa, kun tiedän, että edelleen on ihmisiä. Tiedän ettei vika ole vain minussa. Tai itse asiassa juuri sen, että vika on minussa. Sekavaa. Kuitnekin niin, minä en ole tehnyt mitään, en mitään pahaa, mutta minulla on ne onnen edellytykset, kun vain toimin oikein ja uskallan. Niin, loppujen lopuksihan kaikki on itsestä kiinni, omasta asenteesta, omista teoista.

Toissapäivänä, lauantaina, oli ehkä paras päivä sitten syksyn. Se tuntui täydelliseltä. Sana täydellinen kuulostaa lattealta, eikä sillä voi kuvailla sitä kaikkea mitä tunsin, mutta en keksi parempaakaan. Se vain oli jotenkin niin... Päivä alkoi hyvin, päivä jatkui hyvin, ilta sujui ihanasti ihanien ihmisten seurassa, ja yö oli mahtava. Kaiken kruunasi kaupungin halki kulkeminen, rakkaiden ihmisten kanssa. Ja minä lauloin, hiljaa tummilla ja autioilla kaduilla kulkiessani, enkä ollut yksin. En ehkä pysty kuvaamaan sitä puheensorinaa, naurua, tanssia ja laulua, niitä onnenhetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään. Niitä joita on iahan muistella, joskin haikein mutta onnellisin mielin. Ne päivät saavat tämän elämän tuntumaan elämän arvoiselta, ja niiden varaan on hyvä rakentaa elämää. Onnellisiin hetkiin.

Viime yö oli pelottava. Päivä oli omituinen, ensin laiska, ja illallakin ahdisti, vaikka olisi pitänyt olla hauskaa. Ja olihan meillä mukavaa, ystävien ja tuttujen seurassa, mutta jotenkin en kai tuntenut enää kuuluvani sinne. Alkoi ahdistaa, ehkä osittain väsymyksenkin takia. Illalla kauungin kadut olivat autio, ja olo oli yksinäinen, ahdistunut. Kotiin tullessa ahdisti, enkä voinut tuntea olevani turvassa, niin kuin melkein aina kotiin tullessa. Oli taas pimeä ja autin yö, jonka keskellä olin yksin. Valvoin pitkään, ja luin, kunnes olo helpotti niin paljon että pääsin nukkumaan. Ja nukuin pitkään, kellonsoiton yli, koulupäivän, tai siis sen ainoan luennon yli. Nyt olen laiska, en tee mitään. Ei ahdista niin kuin eilen illalla, mutta ehkä kuitenkin vähän. Kyllä kai tämä tästä taas, ajan kanssa eteenpäin. Nukkuminen auttaa aina pahaan oloon, ja viime yönä sentään nukuin, ensimmäistä kertaa moneen yöhön. Näin unta, siitä en eroon pääse näköjään, mutta levoton tai ahdistunut ei yö ollut, ainakaan niin kuin niin monet edelliset yöt.

Nyt jatkan taas eteenpäin. En oikein tiedä miten. Rakkaus on hajottavaa, eikä kaikki aina mene niin kuin toivoisi. Mutta ei kaikki olekaan aina niin huonosti kuin itse kuvittelee. On vain totuuksia, joille mieli haluaa keksiä selityksen, toisinaan onnellisen ja toisinaan ahdistavan. Nyt koetan taas jatkaa. Luen Supernaiivia, joka on hyvä kirja. Ehkä se auttaa, se kun tuntuu kertovan minusta. Ja odotan kevättä, aurinko ja valoa. Odotan, että kaikki menisi taas paremmin. Ennen kaikkea odotan taas niitä onnellisia hetkiä, jolloin voin sanoa sen päivän olevan täydellinen. Niitä odotellessa vain olen. Ja yritän elää.

Kaipaus ja rakkaus kulkevat käsi kädessä

Nyt loma kohta lopussa on. Niin, kuukausi kohta on tullut lomailtua, lorvittua ja tehtyä kaikkea tylsää mutta aikaa kuluttavaa, kuten katsottua telkkaria, luettua (niin tenttikirjoja kuin kaunokirjallisuuttakin), tietokoneella olen istunut enemmän kuin laki sallii ja nukkunutkin jonkin verran. Ajallisesti voisi kai sanoa minun nukkuneen paljon, jos laskee ajan sänkyyn menosta sieltä nousemiseen, mutta todellinen nukuttu aika onkin sitten täysin eri asia. En kohta kestä enää unettomia öitä. Olisiko kenestäkään mukavaa mennä nukkumaan yhden pinnassa, ja saada unta joskus viiden jälkeen? No nyt en sentään heräile enää kuin kerran pari yössä, eivät painajaisetkaan enää niin pahasti häiritse. Ehkä hieman levottomia ovat unet edelleen, vaikken niitä muistakaam, mutta silti tiedän nähneeni unia.

Voinko sanoa olevani tyytyväinen siihen, että loma loppuu? Vai olenko onnellinen, kun pääsen taas omaan kämppään, istumaan luennoille tai muuten vain toiseen kaupunkiin? Voisi luulla että tylsyys tekisi minut onnelliseksi, mutta asialla on toinenkin laitansa. Nyt olen taas kuukauden saanut nauttia siitä, että ympärillä on ihmisiä, niitä rakkaimpia, ja taas kuukaudessa olen uudelleenkiintynyt tähän paikkaan. Yritän edelleen mielessäni vaalia sitä kodikasta muistikuvaa huoneestani, mutta saa nähdä mitä käy, kun jään taas yksin huoneeni vangiksi, ja aamulla kukaan ei toivota hyvää huomenta, viereisessä huoneessa ei olekaan ketään, ja kun ikkunasta ei näy omaa pihaa lumikinoksineen, vaan vain viereinen, tällä hetkellä remontissa oleva, betoninen kerrostalo.

Toivon että paluu olisi hyvä, ja etten itkisi yksinäisyyttäni iltaisin. Toivon myös, että oma pehmeä sänky antaisi minun nukkua hyvää unta. Toivon, että ystävänikin olisivat siellä, ja että heidän kanssaan olisi hyvä, ja toivon, että oppisin vähitellen elämään itsenikin kanssa. Toisinaan on mukava olla seurassa, ystävien kanssa, mutta loppujen lopuksi, oma seura on kuitenkin parasta, tai ainakin sen pitäisi olla. Omasta seurasta pitäisi siis oppia nauttimaan, vastapainona muiden seurassa olemiselle. Ja jos aivan tarkasti mietitään, niin jos en itse kestäisi omaa seuraani, niin kestäisikö kukaan muukaan? Niinpä siis kai vain tässä opettelen olemaan itsenäisestikin, vaikka edelleen kaipaan ystäviä. On olemassa tietysti niitäkin ihmisiä, jotka voivat elää kaikki illat yksinään, ja nähdä ystäviään ehkä juuri koulussa tai töissä. Minä haluan muutakin: viettää aikaa ystävieni kanssa. Mutta kaikilla on omat elämänsä, ja joskus on ehkä ihan hyväkin olla yksin.

Ja jos ihan totta puhutaan, niin on yksinkin ihan mukavaa, jos vain on jotain tekemistä. Mutta jos istun yksin keskellä huonettani, ilman mitään tekemistä, totta kai silloin kaipaisi muiden seuraa. Ja ehkä enemmän kuin muiden seuran puutetta, pelkään enemmän sitä, että muut ovat jossain, missä itse en ole. Pelkään jääväni jostain paitsi, jos en ole muiden seurassa. Mitä jos kaikki muut ovatkis jossain, porukalla, ja viettävät mukavaa keskenään? Siihen kai pitäisi osata sanoa "Mitäs sitten?", mutta miksi pitäisi istua yksin tylsistyneenä kun voisi olla jossain, missä on mukavampaa?

Tästä päästäänkin päivän puheenaiheeseen. Tai tämänhetkiseen. Mitä jos ystävät, joiden luulit olevan ystäviäsi, joita pidit niinä parhaina, ja joista tuli jo melkein kuin uusi perhe, mitä jos he katoaisivatkin jonnekin? Tai no, eivät he minnekään ole kadonneet. Ovat he edelleen, mutta erilailla. Toiset lähtivät jo aikaisemmin, syksymmällä, mutta jäi meitä silti edelleen. Kaikki ovat kai vieläkin ystäviä, mutta vapaa-ajalla liikutaan eri porukassa. Eihän siinä, jos kaikki olisikin jäänyt vain siihen syksyyn ja kahtiajakautumiseen. Mutta mitäs sitten, kun itse jäät ulos siitä porukasta, johon jäit? Jos tajuatkin, että kaikki ystäväsi ovat tulleet yatäviksi keskenään, ja itse jäät siitä ulkopuolelle. Muistan kun syksyllä sanoin, että suurin pelkoni on, että porukka hajoaa, ja muista tulee keskenään parempia ystäviä kuin minusta kenenkään kanssa. Ja niinhän siinä sitten kävi. Taas kerran. Ja mitäs nyt sitten?

Kuitenkin, kun ajattelen laajemmalla mittakaavalla, voin sanoa, että minulla on paljon ystäviä. Tai ainakin paljon kavereita. Niin monen kanssa voin lähteä jonnekin, ja viettää mukavan illan. Mutta kuitenkin, he eivät korvaa sitä me-tunnetta, jonka voi tuntea vain "oman porukan" kanssa. Taas kerran olen siinä tilanteessa, että tunnen ja tiedän paljon ihmisiä, joiden kanssa en kuitenkaan ole ylimpiä ystävyksiä. Onneksi on silti vielä ne muutamat yksittäiset ystävät, joiden olemassaoloon voin aina luottaa. Ne joihin olen tähänkin asti voinut turvautua, ja jotka taas ovat turvaverkkonani ja suojanani.

En voisi sanoa, että kukaan ystäväni ei olisi minulle tärkeä. Kaikki ovat. Mutta toisten kanssa tiet vain erkanevat. Toiset muuttavat muualle, ja vähitellen yhteys hiipuu, joskus katkeaakin. Toisten kanssa taas tulee vietettyä vähemmän aikaa, kun ajaudutaan eri porukoihin viettämään aikaa. Se on täysin normaalia, että elämässä mennään eteenpäin ja sosiaaliset suhteet muuttuvat. Voin hyväksyä sen. Mutta entäs kun ne ihmiset, joiden ystävä haluat edelleen olla, alkavatkin kaikota jonnekin? Kun vähitellen heille kertyy oma porukka, johon et enää kuulukaan, ja alat tuntea itsesi ulkopuoliseksi? Mikä silloin avuksi. Voin hyväksyä sen, että ystäviä katoaa jonnekin, mutta tämä satuttaa.Ne ihmiset, joita pidin "omana porukkanani", he katoavat, enkä voi tehdä mitään. Tajuan vain, että he keskustelevat keskenään, mutta eivät minulle, ja ehkä vain siksi, ettei minulla ole heille mitään järkevää sanottavaa, eikä heillä minulle. Ja vähitellen siitäkin tulee sellainen oravanpyörä, jossa ei enää ole mitään sanottavaa, kun mietitään liikaa, mitä pitäisi tai voisi sanoa. Vastaan tulee umpikuja.

Ja myönnettäköön, että he tuntevat toisensa jo muutaman vuoden takaa. Heillä on yhteistä elämää, yhteisiä kursseja ja enemmän yhteisiä ystäviä. Minä vain ole, ja yritän sopeutua siihen elämään, mutta pystynkö koskaan? Pitäisikö nyt vain niellä ylpeyteni, lakata yrittämästä ja tyytyä tähän. Etsiä ehkä uusia ystäviä, uusi oma porukka, vai jäädä yksinäiseksi sudeksi ja tuntea paljon ihmisiä, kuulumatta vieläkään mihinkään erityiseen ryhmään, kaveripiiriin? Nyt toivon parasta, mutta varaudun päästämään irti. Ehkä kaikki toivo ei olekaan vielä mennyttä, mutta turha yrittäminen on turhaa. Niin kuin eräs ystäväni neuvoi: ei kannata tyrkyttää itseään. Voin oll mukava ja koettaa saada heidät ystävikseni, mutta se vaatii myös sen, että he haluavat minut ystäväkseen. Ystävyys on kaksipuoleinen asia, ja siihen tarvitaan kaksi osapuolta.

Nyt kello lyö jo paljon. Minun pitäisi nukkua. Olen valvonut aivan liikaa, ja olen väsynyt. TÄydestä sydämestäni toivon, että saan unta nopeasti, ja nukun levollista ja virkistävää unta, ilman levottomia unia tai nukahtamisvaikeuksia.


Minä olen kuin kala kuivala maalla
vieras ystävieni keskellä
ja vaikka on hauskaa
vaikka naurankin
en voi sanoa kuuluvani tänne

Sillä minä olen hajalla,
vain puolikas
minun ystäväni, te
ette ole täällä

Teitä minä kaipaan,
te teette minusta ehjän
Teitä, joiden seurassa tunnen olevani oma itseni
kokonainen

Joululomafiiliksiä

Joululoma. Kaksi viikkoa on mennyt, kaksi viikkoa olisi vielä lomaa jäljellä. Mitäpäs tästä nyt sanoisi. Lomailu on tylsää. Mitä olen oikeasti pari viikkoa tehnyt? En oikeastaan muuta kuin lukenut, monta kirjaa, melkein yhden teoksen tenttiinkin, istunut ja pelannut tietokoneella ja muutaman kerran käynyt ulkona, niin ja nukkunut pitkälle iltapäivään joka päivä. Pitäisi kai olla tyytyväinen vapaasta ja siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Mutta silti tämä alkaa olla jo aika tylsää.

Ja pitäisi olla tyytyväinen perheestä ja kodikkaasta kodista. Siitä varmaan olenkin. En tiedä mitä käy kun palaan taas omaan asuntoon tammikuussa. Tavallaan kuitenkin koko ajan on ikävä sinne. Ehkä alan sittenkin kotiutua sinne, mutta ehkä enemmän on ikävä omaa elämää ja ystäviä. Ehkä on ikävä sitä että on jotain tekemistä. Toivottavasti tammikuussa siis on elämää, koulun lisäksi tapaisin ystäviä ja tuntisin eläväni taas elämäni onnellisinta aikaa.

On vaikea päättää, missä haluaisin olla. Täällä on hyvä olla, piilossa maailmalta. Juuri nyt en juurikaan jaksa kommunikoida ihmisten kanssa. Useana päivänä olen kirjautunut messengeriin ja jäänyt offline-tilaan, vain koska en jaksa kommunikoida ja keskustella ihmisten kanssa. Mutta kuitenkin minulla on suunnaton ikävä ystäviäni. Ehkä tämä ero tekee vain hyvää, ja jos koetan enää täällä ikävässäni ja keksiä muitakin ajantappokeinoja, pystysin myös kohta taas kommunikoimaan ihmisten kanssa. Sitä ennen voin piilotella täällä ja tylsistyä.

Joulukin tuli ja meni. Koristelin kuitenkin taloa vähäsen, ja ihan kiva tästä tuli. Ei liian koristeltua, mutta kuitenkin vähän edes tunnelmaa. Kuusi on ehdottomasti ihana, samoin seimi. Jouluaattona olin pettynyt lahjoihini, mutta pettymyksistä on päästävä yli. Ensi vuonna sitten ehkä on parempi onni, ja viime vuonna pidin niin paljon lahjoistani, että ehkä tämä sitten kompensoi sitä.

Perheen kanssa on ihanaa. Tai ihanaa on se, etten ole yksin. Olen täällä turvassa, perheen keskellä, suuressa ja turvallisessa, kodikkaassa talossa, jossa on muistoja koko elämäni verran. Kuitenkin jossain kohtaa tajusin, ettei elämäni enää ole täällä. Kun on saanut jotain, on siitä vaikeaa luopua. Kun on saanut elämän ja ystäviä toisaalta, voi paluu entiseen olla hankalaa. Ei tämä paikkaa minnekään koskaan katoa, tänne voi aina tulla, ja tämä paikka tulee aina olemaan sydämessäni, mutta menneisyyteen ei voi palata koskaan, niin kuin joskus kirjoitin eräässä novellissanikin.

Voin sanoa, etten tällä hetkellä tekisi muuallakaan yhtään enempää. Mitä tekisin asunnossani, yksin kaupungissa, jossa ei ole ystäviä? Kaikki viettävät lomaa perheidensä luona. Ehkä on siis turgha kaivata sinne vielä. Nyt täällä on hyvä olla, joskin tylsää. Kuitenkin päivät ovat alkaneet kulua kovaa vauhtia, joka on tavallaan joksenkin pelottavaa. Ensin olen tylsistynyt kun aikaa on liikaa eikä tekemistä ole, ja nyt kun opin elämään tylsästi, tietokoneella pelaten, televisiota tuijottaen ja lukien, kuhistun kun en saa mitään aikaiseksi.

Ei kai tässä auta muu kuin todeta, että en osaa olla tekemättä mitään. Pieni määrä opintoja, paljon nukkumista, hieman ulkoilua, myös vähäsen tylsää aikaa kuten televisiota tai kirjoja höystettynä hääräilyllä erilaisten vastuutehtävien parissa on hyvä yhidistelmä, unohtamatta tietenkään päivittäin aikaa ystävien kanssa, livenä, messengerissä tai irkissä. Ja ystävien kanssa voi olla koska vain, luennoilla istuessa, yliopiston ruokalassa, vapaa-ajalla kuin harrastustoiminnassakin. Lppujen lopuksi, ystävät tekevät elämästä mukavaa ja vähemmän tylsää. Tietysti joskus pitää osata olla yksinkin, kaikkea ei voi teh¨dä yhdessä, mutta olisi elämä aika tylsää ja kuivaa jos aina pitäisi olla vain yksin.

Nyt pääsenkin siihen mitä todella haluan sanoa tänään, nimittäin elämän suuriin peruskysymyksiin. Tänään, tai oikeastaan jo muutamia päiviä sitten tajusin vihdoinkin sen, mitä tältä elämältä kaipaan oikeasti. Kaipaan sitä mitä varmaan moni muukin tässä maailmassa, rakkautta, ystäviä ja välittämisen tunnetta. Ja ehkä se onkin niin. En ole ennen ehkä ajatellua asiaa niin, mutta eikö kaikki mitä teen perustu siihen, että etsin ihmisiä, jotka rakastaisivat minua? Sorrun liian usein esittämään jotain mitä en ole, vain huomion kipeyttäni. Etsin ja esitän, vaikka pitäisi tajuta olla vain oma itsensä ja luottaa siihen, että ihmiset rakastavat minua itsenäni, tai ainakin etsiä ne ihmiset, jotka pystyvät rakastamaan minua itsenäni. Siinä on opettelemista, mutta ehkä jossain kohtaa sekin alkaa onnistua. Pitäisi vain luottaa että ystäväni pitävät juuri minusta, eivätkä roolihahmostani, ja vihdoin ja viimein tajuta, että rehellisyydellä ja omalla itsennäni paremmin ihmiset hurmaan kuin esittämällä. Tähän asti olen aina joutunut pulaan, ehkä juuri siksi, etten ole ollut oma aito itseni, mutta ihmeellistä etten ole osannut ottaa siitä opikseni.

Ja entä jos minussa todella on jotain vikaa? Jos olenkin oikeasti liian itsekäs, valitan liikaa, avaudun toisille ihmislle liikaa ja kuitenkaan en osaa paljastaa itseäni. Jos ärsytän muita kertomalla mitä tein milloinkin kenenkin kanssa, enkä vain oppisi elämään useissa ympäristöissä, omana itsenäni kuitenkin. Sanotaan että pitäisi olla oma itsensä, mutta kai luonnettaan voi kehittää ja pahoista tavoistaan päästä eroon? Siihen uskon. Jos vain löytäisin motivaatiota olla parempi ihminen. Ehkä sitä alkaa pikku hiljaa kertyä. Kun menetän liikaa ystäviä, on pakko alkaa toimia. Ehkä kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta siihen on vielä matkaa. Ehkä kuitenkin joskus olisin parempi ja mukavampi ihminen.

Tähän lopetan mietintöni tältä päivältä. Tylsistyn vielä muutaman viikon, luen tentteihin ja keksin itselleni ajankulua. Pitänee käydä välillä ulkona, se piristää, nukkua pitkään ja ehkä keksiä jotain uutta, vaikkapa askartelua tai lumessa möyrimistä, ihan mitä vain. Pakko ihmisen on osata itseään viihdyttää.

P.S. Parasta lomassa on ehkä se, että vuoden pimein aika meni juuri ohi, ja muutamassa viikossa päivät pitenevät jo jonkin verran. Muutama viikko opintojen jatkumisesta ja päivällä on jo paljon valoisampaa. Ehkäpä tämä kaamos taittuu voitoksi, lumihankien loisteessa, ja kevätkin tulee pikku hiljaa. En voi vielä juhlia talven päättymistä, vastahan se on aluillaan, mutta päivien pitenemisestä ja valoistumisesta ja kaamoksen vähittäistä taittumista voin olla iloinen. Minä selviä kyllä!

Olen hukassa ja elämän suossa

Jos olisin enemmän hukassa itseni kanssa, en enää tietäisi missä olen. Miten paljon voikaan tapahtua lyhyessä ajassa, ja miten paljon ajatuksia voikaan mahtua pieneen päähän. Ja miten paljon ihminen voikaan muuttua, halusi tai ei, ja toisten asioiden suhteen taas tuntuu, ettei muuttuminen ole ikinä mahdollista.

Nyt on joulu. Se aika vuodesta, jota olen aina rakastanut eniten, se aika, jota on aina ollut hyvä odottaa vuosi innolla. Nyt on joulu, ja olen taas kotona, tällä kertaa kuukauden, perheeni luona, lapsuuteni kodissa ja maisemissa, siellä, minne olen viimeisen puoli vuotta haikaillut. Ja nyt, en voi sanoa mitään. En sano että olisin onneton, rakkaan perheeni kanssa, ihmisten keskellä, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. En kuitenkaan sano, että olisin onnellinen, sillä jotain puuttuu. Jotain hyvin tärkeää puuttuu. Tietysti rakastan näitä ihmisiä, ja täällä on hyvä olla, mutta silti jotain kaipaan edelleen. Ja luulen tietäväni mitä se on. Se on oma elämäni, se joka jäi taakseni hypätessäni viikko sitten junaan, oma huoneeni, jonne ilmeisesti hitaasti mutta varmasti olen kotiutumassa. Ja ne ihmiset, heitä minä kaipaan. Joskaan eihän kukaan heistä ole nyt siellä, kaikki ovat perheidensä luona. Eli ei Jyväskylässä nyt mitään olisi, yksinäinen asunto eikä ihmisiä ympärillä. Kyllä täällä siis on paljon parempi olla. Mutta kuitenkin, vihdoinkin alan tajuta sen: en minä asu täällä enää. Lapsuuden koti tämä on, ja perheeni on täällä, minä saan tulla vapaasti ja täällä on ihanaa, mutta kuitenkin, minun elämäni alkaa olla toisaalla.

Ja sehän on vain hyvä, eikös sitä niin pitäisi sanoa. Vihdoinkin alan itsenäistyä, kasvaa irti minua riepovasta ikävästä. En kuitenkaan sanoisi niin. En voisi kvitellakaan yksinäistä joulua siellä, yksin, kuitenkin lopulta aina niin karussa ja ankeassa kerrostalossa, jonne kuitenkin koetan koko ajan sopeutua. Mutta en minä vielä voisi sanoa olevani itsenäinen, ja asuvani yksin, omassa taloudessani.

Toinen asia, joka ahdistaa ja painaa mieltäni. Sillä jos elämäni ei ole enää täällä, vaan se on siellä, mutta onko se se elämä jonka halusin? En sano että olisin siellä onneton, mutta viimeiset kuukaudet ovat olleet raskaita. Ennen kaikkea olen pettynyt itseeni, omiin sosiaalisiin taitoihini ja siihen, en tiedä onko se harhakuvitelmaa ja vainoharhaisuutta, mutta minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain saadakseni ystäväni kaikkoamaan. Ne ihmiset, joita luulin lähimmiksi ystävikseni, ne ihmiset joita minun on ikävä, he joihin eniten haluaisin luottaa, he eivät ole täällä nyt, eivätkä he ole olleet luonani vähään aikaan. Minusta tuntuu, että välillämme on suuri seinä, muuri, enkä tiedä miten se on syntynyt tai miten sen voisi kadottaa.

Onhan minula nyt ystäviä, ainakin luulen niin. Kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, etten ole löytänyt sitä yhtän sielunystävää, ainakaan vielä. Olen kaikkien kaveri, ja muut ovat ryhmäytyneet. Minä kuljen ryhmien välissä, mutta en tunne enää kuuluvani mihinkään niistä. Syksyllä tunsin olevani kahden ryhmän osa, mutta nyt minusta alkaa tuntua, että se aika on ohi. Tuntuu, että olen vain itsenäinen, tai ennemminkin yksinäinen sielu joka harhailee, kohtaa muita, mutta jatkaa omaa eloaan. Ehkä joidenkin mielestä se on hienoa ja tavoiteltavaa. Itse kuitenkin haluaisin ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa voisin taas elää samaa elämää, tuntea samoja ihmisiä, niin kuin ennenkin. Siitähän olen aina valittanut elämässäni, hajallaan olosta, ryhmättömyyden tunteesta, mutta aina on ollut ihmisiä, joihin luottaa. Haluaisin ympärilleni sellaisia ihmisiä, joille voisin kertoa kaiken. En halua olla yksinäinen susi suuressa maailmassa omien ajatusteni, huolieni ja onnenhetkieni kanssa. Haluan jakaa elämäni tärkeiden ihmisteni kanssa.

En vieläkään tiedä tulevaisuudesta. En tiedä mitä minusta tulee, minne päädyn, ja löydänkö miestä, saanko perheen ja paljon lapsia, suuren omakotitalon ja hyvän työpaikan. On kai väärin sanoa saada, kaikki pitäisi itse kovalla työllä ansaita. En kuitenkaan tiedä, miten kaiken tuon voi savuttaa. Mutta yritän, kovasti yritän olla ajattelematta tulevaa, elää hetkessä, mutta aina toisinaan se on vaikeaa.

Ja yrittäisin olla parempi ihminen. Mutta en jaksa, en pysty. Ehkä se siitä, jos sen vain aloittaisi, mutta nyt en pysty. Tiedän etten ole aina hyvä ihminen, mukava tai luotettava, vaan usein olen itsekäs ja ahne, ilkeäkin. En itsekään aina haluaisi olla oma ystäväni. En kuitenkaan tiedä miten voisin olla parempi. Ja mikä on kaikkein pahinta, en jaksa tehdä asialle mitään. Tuntuu kuin en välittäisi enää mistään mitään, itsestäni, muista, omasta tulevaisuudestakaan. En tiedä mitä haluan ja olen hukassa. Koko elämäni on kuin sumua, ja minä vain odotan, että se vähitellen hälvenisi pois, kirkastuisi ja avautuisi kuin ruusunnuppu.

Ja tänään on tylsää, kuten eilen ja toissapäivänäkin. En keksi enää mitään tekemistä. Mitä voisin muka tehdä? Olen lukenut, paljon, monta kirjaa parissa päivässä, ja niinä hetkinä pääsen pakoon tätä maailmaa, eri aikaan ja paikkaan. Mutta ei lukemistakaan koko ajan jaksa. Tietokoneella istuminenkin alkaa olla joksenkin tylsää. Voin istua ja pelata, mutta ei sekään pidemmän päälle ole hohdokasta. Ihmiset viettävät kaikki joulua, ja mihinkään keskusteluun on turha odottaa ihmisiä, varsinkin kun he ovat juuri niitä, rakkaita ystäviäni, joiden ystävä haluaisin olla, mutta en osaa. Voisin lähteä ulos, kävelemään, lenkillekin. Lenkillä en ole käynyt pitkiin aikoihin, en ole jaksanut. Ja jotenkin tällä hetkellä, se mikä pelottaakin eniten, on se, ettei minua kiinnosta.

Ehkä tämä on vain tätä talvea. Tiedän että inhoan sitä, ppimeyttä ja kylmyyttä. Mutta se vaikuttaa paljon enemmänkin. Se on jotain kuin ankeuttajat Harry Potterissa. Ne vievät kaiken onnen ja ilontunteen, niin kuin tämä talvi minulta. Nyt toivon taas sitä, mistä kirjoitin joskus kauan sitten tarinan. Toivon sitä talvea, jolloin sataa paljon lunta, joka peittää mustan ja synkän maan peittäen kaiken sen harmauden. Ja odotan sen lumen sulavan, auringon paistavan ja kaiken elämän taas heräävän, ja sulamisvesipurojen solinan vievän kaiken sen entisen. Kaikki alkaisi taas alusta, keväällä, kun maailma puhkeaa kukkaan.

Kevättä minä siis odotan. Nyt minua ahistaa, pelottaa, eikä millään ole mitään merkitystä. Toivon, että uusi vuosi tuo uuden alun, ja että kevät pelastaa taas. Nyt ei tunnu hyvältä, mutta ehkä joskus taas. Tänään en pysty sille mitään tekemään, mutta elämässä kaikki on aina mennyt hyvin. Kaikki on aina järjestynyt, ja se onkin syy, miksi vieläkin olen hengissä. Aina on toivoa. En tiedä mitä tästä elämästä tulee, enkä ole siihen nyt tyytyväinen, mutta ehkä joskus jaksaisin tehdä jotain elämäni eteen. Nyt vain olen ja annan ajan kulua odottaen taas sitä hetkeä, kun tajuan olevani onnellinen ja kaikki on hyvin.